Kun hän, oikealla puolellaan Harz-vuori, asteli alas Hildesheimiä kohden ja näki edessään tuon avaran tasangon, menetti hän kärsivällisyytensä. Hän jätti jalanmatkaamisen ja meni junalla pohjoiseen.
Illalla tuli hän viimeisellä junalla kaupunkiin ja asteli pimeitä katuja toria kohden. Mutta osaamatta tehdä mitään ratkaisevaa päätöstä, poikkesi hän kohta oikealle, ja tapasi itsensä rauta-aitauksen takana, jonka ristikon lävitse hän urheilukentän poikitse tuijotteli kimnaasin korkeata hiljaista rakennusryhmää kohden, ja lähti sitte ajatuksissaan torille. Tuolia eteläsyrjällä? Mikä juosta livistää siellä pitkin askelin ja häviää yöpimeälle sivukadulle? Heim seisoo ja kuuntelee.
"Vait! Se oli joku yläluokkalainen! Minun aikaani kantoivat ne housuja, jotka olivat liika lyhyet. Se näkyy muuttuneen. Mutta entisellään on kaikki muu: hän hävisi saman oven taakse, jonka taakse kahdeksan vuotta sitten hävisi Heim Heiderieter."
"Niinpä olenkin tänään viimeistä kertaa kevytmielinen." Ja Heim lähti yläluokkalaisen jälissä syrjäkadulle.
Kotiintulon herättämä ilo pysyi hänessä hereillä myöhään sydänyöhön.
Aamusti — oli tyyni, kaunis elokuun yö — saapui hän kotikyläänsä.
Hän asteli pää kumarassa ja otsa rypyssä, keppinsä kilahteli terävästi
kiviin.
Tuossa tuo on tuo vanha talo.
Rautainen kolkutin kumahtaa lujaan ovea vastaan.
"Telsche Spieker, nouse ylös! Minä olen palannut."
"Kuka sitte?"
"Heim Heiderieter."