"Se on eräs vanha kirkonkirja, Telsche, arvonsa sille! Uskoisitko, että matalikko tuolla ulkona on kerran ollut asuttua ja viljeltyä maata? Siellä on seisonut taloja ja ylennyt kirkkoja, Telsche, tuolla ulkona syvien aaltojen alla. Jokseenkin niillä paikoin, missä nyt on Flackelholm, täytyy ennen muinoin olla seisoneen kirkon, jonka nimi oli Pyhän Andreaksen kappeli."
"Niin, entäs sitte?" sanoi Telsche. "Mitä sinä noista vanhoista kirkoista, jotka ovat aaltojen alla? Huolehdi sinä kirkosta, joka seisoo keskellä kylää. Siellä et sinä käy!
"Käynhän minä toisinaan kirkossa toki, Telsche!"
"No, käythän sinä. Mutta pelkäänpä, että käyt siellä enemmän katsellaksesi kuin kuunnellaksesi. Nähdäksesi Ingeborg Landt'in, siksi käyt sinä kirkossa."
"Tuo on raskas syytös!" sanoi Heim, ja, kohottausi verkalleen ylös ja läheni Telscheä. Hän katsoi tuimasti ja synkästi Telscheen, mutta silmäkulmissaan nykähteli veitikka.
Silloin poistui Telsche pikaisesti huoneesta.
Kohta senjälkeen astui Ingeborg Landt saliin.
Hänen solakan vartalonsa takaa pilkisti esiin Telsche Spiekerin pienempi tukevampi vartalo.
"Näetkös?" sanoi Telsche. "Tuossa kuhnailee hän nyt aikansa. Päivät vaeltaa hän matalikot ristin ja rastin, ja illalla ovat hänellä nuo iänikuiset tuhmat kirjansa. Neljä tai viisi tuntia kyntää hän. Mutta tänään iltapäivällä tuli hän jo kello neljältä kotiin. Hän puhella höpisi silloin, ett'ei hän voisi sietää tätä kauemmin, ajatuksensa seisoivat muka sulasta pitkästymisestä päällään. Hänen ajatuksensa! Mitä lienevät mokomatkin! Laiskuutta se on! Ja meillä on vielä kaksi tynnyrinalaa perunoita maassa."
"Missä renki on?" kysyi Ingeborg. "Joutivasikka on kiskonut itsensä irti ja navettaan puhaltaa märkä kylmä tuuli. Etköhän voisi hiukkaakaan pitää silmällä, taloutta, sill'aikaa kuu Telsche ja renki ovat pellolla? Joutaisit toki kuunnella, kun joku puhuu kanssasi."