"Nyt minä tulen mustaksi", sanoi Fritz.
Toiset nauroivat. Maria Landt vaan pysyi yhä yhtä hiljaisena kasvoiltaan. Kukaan ei muista, että hän koskaan olisi nähnyt Maria Landt'ia iloisena. Hän oli aina kaunis, aina hiljainen ja ystävällinen, mutta ei koskaan iloinen.
Kun he saivat riisutuksi pojan, tervasivat he hänen. Heim tahtoi tehdä sen. "Likastat sormesi, Maria." Mutta Fritz ei luottanut häneen: "Et sinä osaa." Ja Maria sanoi: "Minä teen sen itse." Sitte veivät he hänet kyökkiin, että hän kuivuisi takan edessä. Ingeborg oli lähtenyt, pois. Nyt valmistautui Mariakin lähtemään.
"Lähdötkö mukana. Heim? Wittin vaimo on taaskin kovin heikkona."
"Witteillä on aina onnettomuutta", sanoi Telsche lyhyesti. Telsche ei saanut siedetyksi Wittejä, varsinkaan ei vaimoa.
Maria ei kuunnellut häntä: "Hänellä on hyvin paha yskä, ja Antjesta ei ole mihinkään. Hän käy yhä kummallisemmaksi."
"Siihen on ikä syynä", sanoi Telsche, "hän on neljänkymmenen jo."
"Hän puhuu alinomaa Andreeksesta, hän on muka auttava häntä. Se on onnetonta!"
"Minä lähden mukaasi. Maria."
He astuivat yhdessä Reimer Wittille. Hänen huoneensa oli ensimmäinen
Eschenwinkelissä, se sijaitsi ihan hietasäikän juurella vastapäätä
Nummitaloa. Kun he palasivat sieltä ulos, aikoi Maria oijentaa kätensä
hyvästiksi seuraajalleen.