"Minä lähden mukanasi Strandigerkartanolle asti."
Pää kumartuneena alaspäin asteli Maria hänen rinnallaan. Oli kostea sumuinen syyskuun ilta. Heim näki siinä hämärissä, kuinka hänen tummissa peittämättömissä hiuksissaan kimalteli vesipisaroita. Niinkauan kuin hän oli tuntenut Marian, oli hän tuntenut veljellistä kunnioittavaa rakkautta häntä kohtaan, ja hellä sydämensä olisi mielellään auttanut häntä: mutta hän ei tietänyt — eikä sitä tietänyt kukaan — mikä häntä rasitti. Se ei kai ollut mikään erikoinen tapaus, joka oli saanut hänet semmoiseksi niin hiljaiseksi, hän oli semmoinen jo lapsesta saakka. Se että hän alinomaa oli rouva Strandigerin läheisyydessä, oli ehkä myöskin vaikuttanut häneen. Ingeborg oli juossut pastori Frisiukselle tai opettaja Hallerille ja livistänyt kankaan poikitse, niin että pitkät hiuksensa liehuivat takanaan; Maria taas oli istunut tuon hiljaisen naisen luona, jonka silmät olivat sokeat, ja jonka elämänrohkeus oli murtunut sinä hetkenä, jona hän oh saanut kuulla miehensä kuolemasta. Maria oli niin hiljainen ja syvä, kuin vedet rantakanavassa ja niin heikko ja lento kuin pajupensaat sen rannalla. Hän oli kehittynyt yhä pitemmälle siihen suuntaan, jota Andrees ei ollut saanut siedetyksi silloin kun vielä olivat lapsia.
Länsi-tuuli, tuo väsynyt matalikkojen vaeltaja, astui pitkävartisissa vesisaappaissaan maille ja meni, hiljaa itsekseen humisten, heidän ohitsensa. Laulu, jota se lauloi, oli suruisa. Nyt ei Andrees enää lainkaan voisi sietää Maria Landtia, nyt kun hän palaisi.
Siinä oli aukko rantapajukossa ja porras vedennoutajia varten.
Silloin, kun muinoin murtuivat takeet, oh maihin ajautunut myöskin valkeita meren neitoja, myrsky oh säikähyttäayt ne ja masentanut mahdittomiksi ja viskannut ne vasten tahtoa edellään. Kiivaasti ja korkealle viskautuen olivat ne vastustaneet — oli selvästi nähty ne — mutta niiden oli täytynyt vaan yli tokeitten. Kun sitte yöllä tuuli kääntyi ja vedet kuohuivat takaisin, niin eivät ne enää osanneet takaisin. Aukko oli liika ahdas, ja syvillä väijyvillä vesillä ainoastaan solahtelee merenneito. Niinpä olivat ne jääneet rantakanavaan. Moni neito on säikähtänyt niitä, kun hän hämärissä on pajukosta tullut vettä noutamaan. Ääneen kirkahtaen on hän viskannut sankonsa kädestään ja palannut vasta kun oli seurassaan se, johonka hän luotti, ja joka suojelisi häntä. Mutta kerran oli eräs, kun hän kumartui ottamaan vettä, nähnyt edessään kuolemansuruiset naisen kasvot. Hänen päätään oli huimannut ja hänet oli vallannut halu, sanotaan, syleillä kuvaa siellä alhaalla ja itkeä hänen kanssaan. Hän oli suistunut päittäin veteen ja hukkunut.
Maria katseli pajukon välitse veteen. Askelensa ikäänkuin hapuilivat, ja viivähtelivät ja näytti kuin aikoisi hän seisahtua. Silloin kosketti Heim häntä käsivarteen. "Sinun pitää herätä unistasi. Maria."
Maria ei kohottanut päätään ja asteli edelleen, ja teeskeli, kuin olisi hän herännyt unistaan, mutta yhä piti hän päätään syrjäänpäin käännettynä ja kuunteli kaislikon kuiskintaa. "Andrees tulee tänä iltana", sanoi Heim hiljaa.
Maria antoi päänsä taaskin painua. "Ajattelen sitä. Mutia aioin kysyä sinulta: luuletko, että Reimer Wittin vaimon täytyy kuolla?"
"Luulen, Maria! Ja sen sinäkin tiedät. Olethan nähnyt jo monta sairasta ja kuolevaa, niin nuori kuin oletkin. Sinä tiedät, että hänen täytyy kuolla."
Maria huoahti syvään ja käyntinsä kävi hitaammaksi: "Elämä ei ole suonut hänelle mitään, ei yhtään mitään."