"Onhan. Maria! Nuoruuden, rakkauden, lapset. Meidän pitää tyytyä vähään."
"Mutta kun toisilla ei ole muuta kuin iloa ja onnea ja runsautta, ja toisilla taas…"
"Ulkokuori saattaa usein pettää, Maria… Ja muuten on kai Jumalan tahto semmoinen."
Maria säikähti: "Se ei ole mahdollista, Heim. Se on varmasti Jumalan tahtoa vastaan. Kun Jumala loi maailman, sanoi hän: 'Ja katso, se oli kaikki sangen hyvä'. Mutta nyt ei ole enää sangen hyvää. Sitä ei voi ymmärtää, ja se on vaikeata kestää."
Heim tarttui häntä käteen: "Älä ajattele tuommoisia, Maria, sinä olot vielä liika nuori, et paljoa yli kahdenkymmenen, ja terve, ja me pidämme kaikki sinusta. Katsos vaan, Ingeborg liikkuu paljon ihmisissä, käy usein Hallerilla ja Frisiuksella, käy silloin tällöin kaupungissakin — meillähän on nyt asema tässä lähellä — nyt ovat silmänsä kirkkaat ja hän on iloinen ja osaa nauraa niinkuin kahdeksantoistavuotiaan tuleekin. Mutta sinä taas istut aina täti Strandigerin luona, joka on heikko ja alakuloinen ja elää suruisissa muistoissa. Käy oikein usein meidän luonamme, Maria, Hallerin ja Frisiuksen ja minun!"
Maria puisti päätään: "Minä en osaa olla iloinen. Minun täytyy aina ajatella kaikkea, ja kaikkia, sairaita ja surunkalvaamia ja kuolleita. Näen kaikessa kärsimystä ja on, kuin en olisi itsessäni, vaan kuin olisin aina ulkona vaelluksella, näkemässä kaikkia surun rasittamia. Reimerin vaimon luona olen, kaiket yöt kuulen hänen äänensä. Koetan kuvitella, mitä hän mahtaa ajatella. Ja joka lapsensa on sydämelläni. Ihmettelen, ett'en yski niinkuin hänkin, yhtä vaikeasti ja tuskallisesti. Andreestakin ajattelen."
"Mitä hänestä sitte, Maria?"
"Tämä ei pääty onnellisesti, Heim. Minä tiedän sen. Hänen kirjeensä äidille ovat niin tyhjiä. Ja nyt hän tuo mukanaan nuo vieraat. Muistatko vielä Lena Strandigerin kuvan, siinä kun hän nauraa valkeine hampaineen? Hinnerk Elsen on ajanut kaupunkiin noutamaan heitä. He saattavat koska tahansa olla täällä. Mitä on tästäkin tuleva?"
"Se on tämä ikävä, kylmä ja kostea ilma, joka saa sinut noin alakuloiseksi."
Maria seisahti kahden ensimmäisen jalavan välille, jotka ylenivät mahtavina ja tuuheina: "Kiitos sinulle, Heim! Olen iloinen, että sinä olet palannut. Olet palannut samallaisena kuin lähditkin. Käy huomenna taaskin katsomassa Reimerin vaimoa! Kuulitko, Heim! Älä unhota tehdä sitä. Se viihdyttää häntä. Sinä olet niin iloinen."