Sitten palasi Heim hitaasti ja raskaihin ajatuksiin vaipuneena takaisin. Tuo koleankostea hämärä oli tarttunut hänenkin sieluunsa.
Maria seisoi vielä hetken paikallaan. Nojaten kädellään puunrunkoon, katseli hän taakseen rantakanavalle. Hän näki enää ainoastaan sen valoisamman rannan, ja oli kuulevinaan kuinka aallot ja kaislikko ääntelivät. Silloin hellitti hän hitaasti ja haluttomasti kätensä puunrungosta ja lähti tietä takaisin. Hän taivutti huolellisesti puoleen märät pajunoksat ja meni alas ja seisahti porraspuille. Kummallakin puolellaan seisoivat nuo lukemattomat kaislat suorina kuin ihmiset portilla ja kuiskuttelivat hiljaa keskenään: "Niin", puheli hän, "hyvin ei tuo ikinä pääty. Hän on tullut ylpeäksi ja kovaksi. Jo silloin vivahti hänessä semmoista, kun hän vielä oli täällä luonani." Hän kumartui toiselle polvelleen, ja istui siten ja nojausi puupaaluun vierellä, joka tuki porraspuuta. Ja kun hän istui siinä, unohti hän kylmän ja pimeän, ja lähti uneksien ja mietteissään kulkemaan takaisin lapsuuspolkujaan.
* * * * *
Sisällä, pehmeillä vaunupatjoilla istuivat Andrees, Lena ja Frans. Rouva Strandigerin, heidän äitinsä, piti muutaman päivän kuluttua tulla jälestä. Vaunun ikkunaruudut kilahtelivat tuolloin tällöin, koko vaunuihin oli levinnyt hienoa tuoksua. Lena Strandiger virui hienot jäsenensä ja musta päänsä valuneina patjoille ja katseli puol'sulkeuneilla silmillään Andreesta. Tämä mietti hiljaa itsekseen.
Ulkona kuskin istuimella, sumussa ja kosteudessa, istui Hennerk Elsen ja muisteli, niinpaljon kuin tunnollisuutensa ihmisenä ja kuskina sen salli, niitä aikoja, jolloin hän Andreeksen kanssa oli leikkinyt hiekkakuopissa kankaan reunalla ja rantamudassa. Mutta nuo ajatukset olivat tyyniä rauhaisia ajatuksia. Hinnerk Elsen on vaan kaksi kertaa elämässään joutunut suunniltaan.
Sisällä vaunuissa kertoi Frans viime vuosista, jotka hän oli viettänyt toisena taloudenhoitajana eräällä posenilaisella maatilalla. Lyhyeksi leikatulla, voimakasilmeisellä päällään nyökäytti hän tuon tuostakin arvokkaasti selitystensä vahvistukseksi. Lopuksi sanoi hän: "Sinä, ystäväni, sinä et harrasta lainkaan maatoimia! Sinun pitäisi vuokrata pois koko tiluksesi. Taloudenhoitajasikin käy jo liika vanhaksi."
"Olen itsekin tuuminut sitä, Frans. Mutta niin kauan kuin äitini on elossa, ei se käyne päinsä. Hän ei voi kuvitellakaan muuta, kuin että minä otan haltuuni kartanon."
"Sinäkö eläisit täällä?" kysyi Lena, "Tässä yksinäisyydessä? Sinä?
Kuinka kauan luulet viihtyväsi semmoisessa?"
Andrees loi epävarman katseen puhujaan, joka niin huolettomasti nojausi patjoihinsa: "Noh, eihän minun tarvitsisi aina olla täällä. Voisinhan tehdä vaikka viikkoja kestäviä matkoja."
Sisarukset loivat toisiinsa silmäyksen. "Onpas sillä niskaa!" sanoi veljen katse. Mutta sisaren viehkeät tummat silmät ilkkuivat: "joutavia! kyllä minä hänet vielä!"