"Olenko minä mikään orja? Tekeehän jokainen, joka vaan voi, mitä itse tahtoo."
"Ei, me emme tee, mitä itse mielimme. Sinun isäsi ei asettunut uunin taakse loikoamaan: hän meni ulos matalikolle valtaamaan mereltä uutta maata itselleen ja lapsilleen. Reimer Witt lähti sotaan, eikä kysynyt, miksi; hän sanoi itselleen, että sen täytyi tapahtua, maan vuoksi, nyt raataa hän aamusta iltaan raskaassa loputtomassa työssä. Antje Witt menee penikulmia, aamun sarastaessa, ulos vaaralliselle matalikolle etsimään lapsille, jotka eivät ole hänen omiaan, ravintoa. Kaikilla meillä on työmme. Meitä ajaa velvollisuuden pakko. Me tottelemille omaatuntoamme, koska se puhuu meille kovalla tunkevalla äänellä. Me luulemme, että meidän täytyy, vaikk'emme tahtoisikkaan, ja me tiedämme, että siinä löydämme rauhamme. Me teemme kaikki lyötä, koko kylä, ainoastaan vanhat eivät, jotka eivät enää jaksa, jotka istuvat tien varrella ja odottavat Herraa, sinä yksin et, ja ne, jotka sinä olet tuonut kanssasi, -ja semmoisia… semmoisia halveksimme me!"
"Entä Heim Heiderieter, sinun… ja teidän kaikkien ystävänne?"
"Älä hänestä nyt! Jätä hänet poikkeukseksi! Hän on vielä muodostumassa. Älä väitä, että hän on laiska. Hän kantaa raskaita vakavia ajatuksia itsessään, eikä elämänsä ole kevyt. Koti ja kotiseutu ovat auttavat häntä, niin että hänestä tulee ehyt ihminen."
"Jos häntä autetaan, niin miks'ei minuakin?"
"Mutta ell'et tahdo? Kun sysäät luotasi ja hylkäät kaiken hyvän ja rakkaan ja entisen, ett'ei se häiritsisi sinua? Eiköhän siten ole vai? Vai puhunko perättömiä. Jos jäisit tänne, voisitko täällä pysyä laiskana, nauttijana? Eiköhän kotosi ja maasi, ystäväsi ja Eschenwinkel, matalikko ja Flackelholm, eivätkö ne kaikki kannustaisi sinua työhön, tekemään hyvää ja luomaan uutta? Mutta tuolla, vieraassa maailmassa, tuolla, kaukana kotiseudun puutteesta ja vaivannäöstä, siellä voit olla laiska ja nauttia, ja elättää itseäsi kotiseutusi hiellä ja työllä."
Hän etsi Andreeksen katsetta. Mutta tämä tuijotti sanattomana eteensä.
Silloin kääntyi Maria poispäin ja lähti pois, ja Andrees ei voinut olla katsomatta hänen jälkeensä, kunnes hän oli kulkenut yli kankaan ja hävisi sumuun.
Andrees jatkoi matkaansa kankaan poikitse kylää kohden, ulkonaisesti näytti hän kyllä tyveneltä, käyntinsä oli varma ja ylpeä, mutta sielunsa pohjalla kuohui ja aaltoili: "Minä teen sen! Mitä pitää minun tehdä?"
Hän ei ajatellut itselleen selväksi, minne hän nyt aikoi, ja kuitenkin tiesi hän tarkalleen, mikä oli matkansa päämäärä! Edessään ylenivät kylän ensimmäiset rakennukset, pitkiä, jykeviä olki- tai turvekatoksia matalain punaisten seinien yllä. Ilta hämärsi jo, missään ei näkynyt valoa, ei kuullut ainoatakaan ääntä, eikä nähnyt yhtään ihmistä. Kaikki näytti kuolleelta yhtä hyvin ylhäällä taivaassa kuin alhaalla ihmisten kesken. Navetoista kuului silloin tällöin kytkyinten kitinää. Häntä rupesi melkein kammottamaan.