Kirkkotarhan portti aukeni matalasti kirahtaen, ja hiekkakivinen patsas isänsä haudalla seisoi hänen edessään kuin kivettyneenä suorana miehenä ja katsoi mykkänä ja ikäänkuin väliäpitämättömänä häneen. Ajatuksettomasti ja kuitenkin hyväillen hiveli hän kädellään murattiköynnöstä, joka kiemuroi kirkkotarhan aitausta. Tuolla kirkontornin ja kirkon välillä seisoi se mies, jonka luokse hän oli matkalla, ja jonka sanaa hän halusi kuulla, niin paljon kuin hän peikäsikin sitä.
Frisius, joka kumarassa hartein ja vaivalloisesti — hän oli silloin jo hyvin heikko — läheni ylös polkua myöten, oijensihe hämmästyneenä suoremmaksi: "Andrees, poikaseni? Et ole käynyt vielä minua tervehtimässä! Aioitko minun luokseni?
"En ihan, setäni… tai kuitenkin…"
"Vai isäsi haudalleko aioit?"
"Käväisin siellä!" sanoi Andrees. "Aioin ilmoittaa sinulle, setä, ennenkuin ennättäisit kuulla siitä muilta, että olen tuuminut vuokrata maatilani."
Pastori Frisius katsahti ylös Andreekseen, — hän oli paljoa lyhyempi kuin Andrees Strandiger. "Olen kuullut, siitä. Heimiltä. Selitä minulle se! Ryhdytkö johonkin virkaan, vai oletko saanut jonkun toimen kaupungissa?"
"En semmoista! Vaan… olen päässyt näkemään liika paljon maailmaa ja ihmisiä."
"Ja sekö estää sinua viljelemästä isäisi maata, ja täyttämästä velvollisuuksiasi. Hautaa siinä tapauksessa kaikki näkemäsi ja oppimasi, Andrees: mutta älä tänne, hyvään maahan, vaan jonnekin, jonne semmoiset kuuluvat."
"On kummallista, kuinka ette kukaan voi minua ymmärtää."
"Ei, vaan se on kummallista, ett'et sinä ymmärrä meitä… sinä aiot vuokrata talon Frans Strandigerille?"