"Niin! Olen ajatellut sitä: hän on sukulaiseni ja kelpo maanviljelijä."
"Ihmiset täällä eivät voi pitää hänestä, eivät ole lapsesta asti osanneet pitää. Hänessä on jotain semmoista kovaa ja tylyä, ja hän halpelee kansan miestä. Sanovat täällä, että hänellä ei ole sydäntä. Teillä kummallakaan, teillä ei ole sydäntä!"
"Sinä olet ankara. Sinä sielunpaimenena!"
"Muistatko vielä kertomuksen, Andrees, hänestä, joka myöskin tahtoi ja lähti pois, ja muutti kauas vieraille maille? Tiedätkö, miksi hän lähti? Sanon sen sinulle: siksi että elämä isänsä huoneessa oli liika rauhallista ja ahkeraa ja siivoa hänelle."
"Setä!… Mutta sinähän olet jäänyt ajastasi jälille."
Frisius nyökäytti harmaata päätään, ja katseli hautakivien ylitse, jotka lepäsivät tai seisoivat ympärillä ja jäi tuijottamaan koillista kohden matalain pajukkojen ylitse, joiden yllä haaleanharmaa ilta-utu loputtomana huuruili. "Niin sanovat. En ryhdy väittelemään siitä: siitä ei väittelyillä selvitä. Näetkös, sumu harsoo tänä iltana kaiken. Mutta nämä asiat ovat aina sumun harsoomina. Siitä huolimatta emme osaa olla yrittämättä kurkistaa sinne taakse, tuijottaa sinne ja etsiä tietä. Ainoastaan ihan joutavimmat, hyvän Jumalan lammaspaimenet harhailevat tylsinä ja määkien, tarkoituksetta ja päämäärättä edes- ja takaisin sumussa, eivätkä tutki ja kysy. Mutta me toiset kysymme, me, sinä, minä monta muuta ympärillämme, myöskin Antje Witt ja Reimer ja Reimerin vaimo, joka on pyytänyt pyhää ehtoollista, ja jonka on niin vaikea hengittää. Me kaikki kuljemme sumussa ja kysymme: Missä olemme? Minne menemme? Emmekä saa lepoa ennen, kuin luulemme sen tietävämme."
"Tiede tietää, sen. Filosofia."
"Filosofiako? Arvonsa sille! Sekin tähystelee hengen silmillä sumuun. Kuinka kauas kantaa sen katse? Sano minulle ainoakin tulos, joka on varma, sano minulle ainoakin tie, joka vie valoon! Voisin laulaa laulun, suruisan laulun filosofian kirouksesta, sen siunauksesta, tässä suhteessa, voisin puhua hyvin vähän. Se on tehnyt enimmät lapsensa ylpeiksi ja koviksi ja yksinäisiksi. Se ei ole mikään äiti, sillä on kivikasvot.
"Ja luonnontieteet?" Hän seisahti, ja syvällepainuneissa silmissään hehkui tulinen kirkas innostus. "Kävin kaksi vuotia sitten Berlinissä — se oli ensimmäistä ja viimeistä kertaa, minä en nimittäin elä enää kauan. Silloin kävin 'Uraniassa'. Viisi tuntia viivyin siellä, katselin ja tarkastelin kaikkia koneita, ystävällinen oppaani selitti minulle kaiken — ja minä", äänensä melkein katkesi liikutuksesta, "minä iloitsin jumalaisesti, Andrees. Tarkoin silmin ja tarkoin tähystimin katsovat he ja katseensa kantaa kauas, kauas sumuihin. Paljon maailmoja näkevät he, mutta eivät kaikkia. Ehkä tuhannennen osan. He tuntevat ne aineet, joista ne ovat muodostetut, ja tuntevat ne lait, joiden mukaan ne matkaavat avaruutta. He ovat kolpolnilla tutkineet hänen tekojaan, ja ovat kuin toukat kalunneet hänen istuimensa jalkalaudan lävitse, Monta seikkaa tuntevat he hänen työpajassaan. Mutta tuntevatko he silti hänet itsensä? he sanovat itse, ett'eivät he tunne häntä. Olethan kurkistellut heidän kirjoihinsa. Oletko kuullut heidän huutoaan sumussa? Olemme harhassa. Taaskin harhassa! Emme ikinä ole löytävät tietä."
"Mutta kuule nyt, kun sanon: sumut niittyjen yllä. Andrees, ne voi eräs hajoittaa. Ainoastaan yksi ainoa. Näin sen tänä kesänä, eräänä iltana, siiloin nousi tuolla toisella puolella — tuolla toisella puolella. Andrees! — ukkosilma, kirkas salama välähti ja kohotti silmänräpäyksen ajaksi esirippua, välähti kaksi kertaa, kolme kertaa, kolmannella ihan kirkkaasti. Selvästi näin silloin edessäni niityn ja valkean tien, joka vie kaupunkiin. Me itse, Andrees, emme omin voimin voi täältä nähdä sitä tietä: on liika pimeätä. Mutta tuo suuri salaperäinen lähetti salamansa tuolta puolen, kaksi kertaa, kolme kertaa, ja silloin näimme selvästi tien!"