Hän yski heikosti ja työläästi.
Andrees Strandiger pudisti päätään. Suunsa ympärillä oli katkera tuskaisa ilme. "Olette haaveksijoita kaikki tyyni, setä. Sinä ja Maria ja Antje Witt…"
"Tuo on oikein, mainitse meidät kolme rinnan! Me kuulumme yhteen. Me emme häpeä sisartamme. Tässä olemme. Ja esitäppäs sinä nyt kaikki maineettomat ja maineekkaat nimesi meitä vastaan. Nyt on usko uskoa vastaan. Sillä sekin, mitä te sanotte näistä asioista, on uskoa, aivan kuin meidänkin, eikä mitään tietoa. Ja nyt kysyn sinulta, Andrees, miten arvelet, kummat ovat onnellisempia, uskollisempia ja rauhallisempia, ne joilla on risti johtotähtenään elämänsumussa, vai ne, joilla on harppi johdattajanaan? Kummalla on kirkkaammat silmät? Sano, koeta se!"
Andrees ei vastannut. Hän seisoi tuokion vaieten toisen edessä.
"Suvaitse että lähden!" sanoi hän viimein — "joku toinen kerta…"
"Tulkoon joskus tuo toinen kerta, Andrees!"
Ja Andrees palasi tietään hiljaisen kylän lävitse, pujotteli talonpoikaisasuntojen välitse, joiden ikkunoista sieltä täältä pilkoitteli kotoinen valkea kirkkaasti ulos pimeään yöhön. Sitten muuttui maaperä alavammaksi, ja hiekkaisemmaksi. Vasemmalla näkyi Nummitalo ja oikealla koulu, ja nyt rupesi häämöttämään pimeästä esiin Reimer Wittin tupa.
Poikkitiellä seisoi pikku Fritz Witt ja kertoi: "Isä on mennyt apteekkiin ja äiti yskii."
Strandiger heräsi ajatuksistaan: "Mitä pitää minun teiniä?"
"Isä on sanonut äidille, ett'ei meillä ole ropostakaan rahaa koko talossa. Onko sinulla yhtään groschenia?"
"Kerjäätkö sinä?"