Muukalainen nyökkäsi kiitokseksi päätänsä. — Vieraan halu on olla kestittäjällensä mieliksi; suo anteeksi, jos muukalainen etsii keinoa sinun suosiosi saavuttamiseksi. Minä olen omassa maassani kuullut laulettavan laulua siitä, miten esi-isäimme aikoma muuan sankari Thüringistä taisteli kansani sotilaiden joukossa Romalaisia vastaan kaukana etelässä, Donaun varrella. Irmfried oli hänen nimensä.
Ruhtinas ojensi itseään istuimellansa ja lausui: — Hänen kätensä on siunaten levännyt minun pääni päällä, hän oli minun isäni.
— Hän oli erään minun kansassani syntyneen soturin kasvinkumppali. Kun ruhtinas läksi pois minun synnyinseudultani, murti hän voimakkaalla kädellänsä kahtia erään romalaisen kultarahan ja jätti jäljelle toisen puoliskon olemaan vierasvaraisuuden merkkinä tuleville sukupolville. Jos toinen kultarahan puolisko on sinulla, on toinen minulla.
Hän ojensi ruhtinaalle kiiltävän kultarahan. Answald-ruhtinas syöksi äkkiä istuimeltansa ja piti sitä tarkastellen päivää vastaan. — Hiljaa, — käski hän, — älköön kukaan virkkako sanaakaan. Mene, Hildebrand, jättämään tämä tunnusmerkki hallitsijattarelle, jotta hän liittäisi tämän yhteen toisen puoliskon kanssa; ja pyydä häntä olemaan yksinänsä, kun minä tuon hänen luoksensa erään muukalaisen. — Hildebrand riensi ulos, isäntä astui lähelle vierastansa ja katseli häntä hämmästyneenä kiireestä kantapäähän. — Mikä olet sinä miehiäsi, joka tuot minun kotiini niin jalon tervehdyksen? — Ja hän jatkoi iloisesti: Ei tarvita tuoda tunnusmerkkiä; siitä hetkestä, kun sinä astuit kynnykseni yli, olet sinä saanut minun sydämeni sykkimään. Tule, sankari, sanoinaan minulle nimesi siellä, missä salaisen tunnusmerkin kumpaisetkin puoliskot liitetään yhteen.
— Hän riensi kiiruusti edellä ja muukalainen seurasi hänen jäljessänsä.
Salissansa seisoi Gundrun-rouva, ruhtinatar, pitäen kumpaistakin kultarahan puoliskoa liitettyinä toisiinsa. Tässä on kaksi tähkää samasta korresta, — huudahti hän puolisollensa, — se, jonka sinä minulle lähetit, on Ingbert-kuninkaan merkki.
— Ja hän, joka nyt lähestyy ruhtinattaren polvea, — lausui muukalainen, — on Ingo, Ingbert-kuninkaan poika.
Pitkä äänettömyys seurasi tätä huudahtusta: Gundrun-rouva katsoi arasti tuohon uljaasen soturiin, hänen jaloihin kasvoihinsa, kuninkaalliseen vartaloonsa, ja hän kumarsi syvään, tervehtien; mutta ruhtinas puhui huolestuneena: Usein olen minä halunnut saavani nähdä ystävieni kasvoja, noiden jumalaisien sankarien; minun isäni on kertonut minulle monilukuisista hovipalvelijoista, suuresta seurueesta loistavassa teräs-asussa. Mutta toisin ovat korkeat jumalat päättäneet näkemisen hetken. Matkustajan pu'ussa, anelevana muukalaisena, näen minä sen suuren kuninkaan ja minä vapisen sydämessäni. Ennustakaan tämä hetki, jolloin näen sinun kasvosi, hyvää. Kuitenkin luulen minä saavani rehellisesti osoittaa sinulle uskollisuuttani.
— Mutta minä en tule onnen lemmityisenä sinun enkä puolisosi luokse, — lausui Ingo vakaisesti; — pakolainen olen minä, enkä tahdo minä salaa hiipiä sinun suojaasi. Minut karkoitti synnyinmaastani oma setäni, joka isäni kuoleman jälkeen varasti kruunun hänen pojaltansa, tuskin voivat uskolliset miehet pitää minua salassa siksi, kunnes minä kasvoin mieheksi; vaara on minulle suotu, kuninkaan lähettiläät etsivät minua jokaisesta kansasta, he tarjoisivat lahjoja ja vaativat minun henkeäni. Noiden harvojen uskollisten kanssa menin Allemanein sotakentälle, näiden suuret kuninkaat soivat minulle ystävyytensä, ja sodan päivänä johdin minä erästä osastoa heidän miehistänsä. Nyt antoi Caesar voitostansa hurmaantuneena etsiä niitä, jotka eivät avojaloin antauneet hänen valtansa alle. Kau'as ulottuu hänen voimansa kuningasten linnoissa, minä näin sinun apurisi, Kattein, lähettiläiden ratsastavan hänen luoksensa Rhen-virralle rauhan merkeillä, ja sentähden olen minä kuusi päivää ja yötä salaa suden poluilla hiipinyt heidän maakuntainsa kautta, olipa milt'ei ihme, että minä pääsin joutumasta heidän käsiinsä. Tämä tulee sinun tietää ennenkuin lausut: Ingo, ole tervetullut luokseni!
Ruhtinas epäröi ja etsi puolisonsa silmiä, missä hän istui tuolillansa ja katseli alespäin. — Mitä rehellistä on ja valat käskevät, sen minä teen, — sanoi Answald-ruhtinas vihdoin, ja synkeys katosi hänen kasvoiltansa; — ole tervetullut luokseni, Ingo, sinä kuninkaan poika!