— Hän tietää paremmin, miten ruhtinaan tyttären tulee käyttäidä, — vastasi Frida.
Mutta Irmgard piti sitten vierasta silmältä, ja nähdessään tämän seisovan nojaamassa aitaa vastaan erillänsä toisista, meni hän yksinänsä tämän ohitse, pysähtyen ikäänkuin sattumasta ja lausui:
— Pääsi kohdalla olevassa seljapuussa pesii pieni, harmaja lintu, yöllä lauleskelija. Tytöt rukoilevat joka ilta näätää ja pöllöä, etteivät ne hävittäisi sen pesää. Jos se laulaa sinulle, kuultele ystävällisesti, että se iloitsisi sinun hyvänsuovasta mielestäsi. Sen sanotaan laulussansa muistuttavan jokaiselle kaikkia, mitä tälle on rakasta.
Ingo vastasi avosydämisesti: — Jokainen siivekäs olento, haukka ilmassa ja laululintu pensaassa, laulavat samaa laulua muukalaisen korviin, ne muistuttavat hänelle isänmaatansa. Siellä minun äitini ripoitti talvieinettä linnuille, että ne laulaisivat hänelle hyviä enteitä elämässänsä. He ovat aina siitä alkaen näyttäneet uskollisilta. Monta kertaa ovat nuot metsän lähettiläät höyhenpu'uissansa varoittaneet pakoisalla olevaa miestä arolla ja metsässä uhkaavista vaaroista. He ovat tulleet hänelle toveriksi kovassa kohtalossansa; samoinkuin hän kulkevat nekin koditoinna maailmassa ja samoinkuin hän elättävät nekin itseänsä saaliilla, jota sattuvat saamaan tahi antimella, jonka joku ystävä heille lahjoittaa.
— Mutta kuitenkin löytävät ne kaikkialla villahöyteitä, joista rakentavat pesänsä, — vastasi Irmgard.
— Mutta mihin saa maanpakolainen rakentaa majansa? — kysyi vieras vakaisena. — Se, joka seisoo oman kotinsa kynnyksellä ja katselee hevoisia isältään perityllä laitumella, ei voi käsittää miten puutteet jäytävät uljaan miehen sielua, kun hänen täytyy ottaa vastaan lahjoja, vaikka haluaisi itse niitä antaa.
— Sinä valitat sen huoneen antimista, joka on ottanut sinut liedellensä? — kysyi Irmgard nuhdellen.
— Onnelliseksi ylistän minä sitä perheenisää ja emäntää, jotka rikkaassa kodissansa osoittavat ystävällisyyttä muukalaiselle, — vastasi vieras. —. Mutta ilman kiintokohtaa leijailee sen miehen ajatukset, jolle he ovat suoneet nurkan penkillänsä. Sillä yhä tutkii vieras arkana isännän kasvoja, josko tämä edelleenkin pysyy hänelle ystävällisenä. Jokainen talossa oleva voi varmasti turvautua oikeuteensa, ainoasti ventovieraalle on se maa, jota hän polkee, ikäänkuin ohut jää, joka kentiesi murtuu hänen allansa huomenna, ja niin usein kuin joku suu avautuu häntä puhuttelemaan, ei hän tiedä, josko sanat tulevat sisältämään hänelle kunniaa tahi pilkkaa. Älkäätte suuttuko minuun tästä valituksestani, — pyysi hän. — Sinun silmäsi ja sinun sanasi ovat houkutellet ilmi salaisia murheita minun rinnastani, ja typeränä rohkenin minä puhua avosydämisesti sinulle. Minuun koskisi kipeästi, jos olen pahoittanut mielesi.
— Sinun sanojasi tulen minä tästälähin muistamaan, — vastasi Irmgard hiljaa, — niin usein kuin näen yksinäisen matkamiehen meidän pihassamme. Mutta usko minua, moni tervehtii sinua täällä tervetulleeksi. Thüringiläiset rakastavat reipasta mieltä ja iloista seurapuhetta, näyttäydy tänään sellaisena naapurien joukossa, ja, jos minä saan antaa sinulle hyvän neuvon, älä karta meidän nuoria miehiämme, kun he harjoittavat sankarileikkejänsä. Sillä minä uskon sinunkin voivasi päästä voittajaksi kilpailussa. Jos sinä saat kiitosta naapureiltamme, riemuitsee meidänkin talo, sillä isännän kunnia on, kun hänen vierastansa ylistetään. Myöskin huomaan minä isäni toivovan sinun parastasi.
— Hän nyökkäsi punastuen päätänsä ja poistui muukalaisen luota.