Ruhtinas seisoi linnasalin ulkopuolella ottamassa vastaan ylimyksiä ja vapaita talonpoikia, jotka lähestyivät joka taholta ratsastaen sekä jalkaisin, ja joita Hildebrand avatun portin lähellä tervehti. Ken oli tullut ratsastaen, hyppäsi tässä ales hevoiseltansa, ja nuorukaiset taluttivat hänen juoksijansa avaraan tarhaan ja köyttivät sen, jotta palvelijat saisivat kuivata siitä vaahdon oljilla ja panna tuulehtuneita kauroja seimeen. Kohteliaat olivat tervehdykset ja puheet, avarassa piirissä seisoivat vieraat pihassa, jalo joukko mahtavia miehiä kahdestakymmenestä kylästä lähiseudulta, kaikki sota-asussansa, saarnipuuvartiset keihäät kädessänsä, miekka ja väkipuukko vyöllänsä, uljaissa nahkapäähineissä, jotka olivat koristetut metsäsian hampailla ja korvilla; monella oli rautalakki ja nahkavarus tahi rengaspaita valkoisen mekon yllä ja korkeat nahkasäärykset, jotka ylettyivät lonkkaan asti, monella taaskin, joka oli rikas ja oli ottanut huomioonsa Rhen-virran varrelta tulleen kaupustelijan tavaroita, oli kaapu ulkomaalaisesta kankaasta, joka oli koristettu monenkiiltävillä karvoilla ja loisti kuin petoeläimen sileä talja. Vaitonaisina seisoivat miehet riemuiten kokouksesta, ainoastansa jotkut lähestyivät toisiansa ja kuiskailivat matalalla äänellä sanoja, jotka tarkoittivat niitä huhuja, jotka kulkivat maassa erään suuren, lännessä olleen taistelun johdosta ja uhkaavista ajoista. Mutta se, joka kuten Hildebrand, ymmärsi selittää ihmisten mietteitä, huomasi kyllä heidän mielensä olevan horjuvan ja heidän ajatustensa vaihtelevan. Tervehdykset kesti kau'an, sillä yhä tuli miehiä yksitellen, jotka olivat myöhästyneet, mutta vihdoin astui tallipäällikkö ruhtinaan eteen ja osoitti auringon asemaa.
Silloin vei isäntä vieraansa saliin; juhlallisessa kulussa vaelsivat he portaita ylös; ovella otti heitä vastaan perheen emäntä ja hänen vierellänsä seisoi hänen tyttärensä sekä seuranaisensa. Kunnioituksella tervehtivät miehet naisia. Ruhtinatar ojensi kättänsä kaikille ja kysyi, kuten säädyllistä oli, heidän vaimojensa vointia ja suhteita kotona; miehille omasta suustansa tarjosi hän poskensa suudeltavaksi. Kansan päämiehet asettautuivat juhlallisina korkolaattialla oleville istuimille, ja alkoivat vakavan keskustelun keskenänsä, sill'aikaa kun juomanlaskija ja pitkä jono palvelijoita astuivat saliin; nämät kantoivat puuhulikoissa aamujuoman ja maukasta särvintä, valkoisia, maustettuja leipiä ja savustettua lihaa.
Sill'aikaa valmisti nuoriso maltittomuudella radan sotaisia leikkejä varten kartanon ulkopuolella olevalle niitylle. Kylän pojat alkoivat kilpailun saadaksensa hekin kiitoslauseita sankareilta; he juoksivat kilpaa, he hyppäsivät hevosen ylitse ja ampuivat ruokoisilla nuolilla salkoon. Mutta pian valtasi into nuorukaisetkin, he heittivät keihästä, he nakkelivat raskaita kiviä ja juoksivat niiden jäljessä, ja kun Theodulf aimo vauhdilla oli nakannut suurimman kiven ja tehnyt pisimmän harppauksen, hyvin syltä pitemmän kuin muut, silloin tunki raikuvat riemuhuudot saliin asti. Ja kansan vanhimmat ja viisaat eivät enää viihtyneet paikoillansa, vaan hekin kiiruhtivat niitylle katselemaan. Sinne kerääntyi suuri joukko katselijoita, kylän vaimot olivat tulleet juhlapu'uissansa, erillään heistä seisoivat miehet, ja yhä korkeammaksi nousivat kiihoitushuudot ja voittajille ylistyslauseet katselijain piirissä.
Katselijain joukossa seisoi Ingokin ja silmäili vaijeten vikkelyyden ja voiman leikkejä. Silloin astui hänen luoksensa Isanbart, muuan piirikunnan vanhoja päälliköitä, heitti hänen tutkaisevan silmäyksen ja alkoi vakaisesti lausua, josta toisten puhe vaikeni: — Sinunkin kansassasi, muukalainen, mistä sinun sukusi lieneekin, harjoittavat kaiketi nuoret soturit itseänsä hypyissä ja aseissa. Silmästäsi ja käsivarrestasi voi huomata, ett'et sinä ole vento vieras leikkeihin; kentiesi haluaisit sinä näyttää meidän nuorille miehille, minkälainen tapa teidän maassanne on, vaikk'et sinä voisikaan tehdä päällikön temppuja. Jos sinä tulet idästä päin, kuten minä olen kuullut kerrottavan, voit sinä kumminkin heiluttaa puista nuijaa, ja sellainenkin heitto saattaa voiman näkyviin, vaikka minun kansalaiseni harvoin sitä harjoittavat. Salissa näin minä isännän istuimen kohdalla sellaisen nuijan.
Ingo vastasi tuolle kunnianarvoiselle vanhukselle: — Jos ruhtinas ja kansan päämiehet sallivat, tahdon koetella, mitä ennen muinoin olen oppinut.
Ruhtinas antoi merkin, yksi seurueesta juoksi saliin ja palaisi tammipuusta tehdyllä aseella, joka kädensijalta oli taaksepäin taivutettu ja jolla edessäpäin oli terävä terä.
Nuija kulki miesi miehelle, ja hymyillen punnitsivat miehet tätä keveätä asetta. — Tällaista asetta, kuin tämä on, kantaa meidän sikopaimen susia tappaakseen, — huudahti Theodulf ylenkatseella, mutta ijäkäs Isanbart vastasi hänelle nuhdellen: — Sinä puhut kuin hupsu, minä olen nähnyt sellaisen nuijan, joka ei ollut niinkään raskas kuin tämä musertavan pääkallon kuin savi-astian. — Ja hän laski nuijan isännän käteen.
— Se, joka joskus on ratsastanut taistelukentän yli tuolla idänpuolella, puhui ruhtinas, — tietää minkälaisia haavoja tämä puunkappale tuottaa. Mutta vanhoilta sotureilta olen minä kuullut, että joku salaisuus piilee nuijassa ja että sitä heittäessä on vaikea käsitellä, sillä oikullisena sanotaan sen sattuvan varomattoman omaan päähän. Tämä ase ei ole arvoton olemaan jalosukuisen miehen kädessä, sillä se oli erään kuninkaan oma ja minun isäni toi sen kotiinsa vieraasta maasta.
— Sittenpä se saa näyttää ominaisuuksiansa pojalle, — huudahti Ingo iloissansa ja tempasi sen käteensä. Äkkinäisellä käsivarren heilauksella lingoitti hän nuijan, se lensi viistellen ilmassa, mutta juuri kun kaikki luulivat sen putoavan maahan, kiiti se ikäänkuin rihmasta vedettynä jälleen takasin heittäjällensä; tämä tempasi sen lennossa kiinni käden sijalta ja lingoitti sitä taas, milloin sinne, milloin tänne, yhä rivakkaammin, ja aina palasi se joka heiton jälkeen tottelevaisena takasin hänen käteensä. Niin helpolta ja hauskalta tuntui leikki tammisella nuijalla, että katselijat astuivat lähemmäksi ja korkeaääninen nauru kaikui katselijajoukossa. — Tuo on kuljeskelevan silmänkääntäjän temppuja, — huudahti Theodulf ylenkatseella.
— Tämä on miehen puolustusase, — vastasi muukalainen, — tuskinpa liene sinun kallosi kovempi kuin tämä kypäri. — Hän virkkoi muutaman sanan Wolfille, ja tämä asetti keihäsheiton matkaa siitä vanhan rautakypärin pylvään päähän. Muukalainen silmäili tätä, punnitsi kädessänsä olevaa asetta, lingoitti sen kaaressa kypäriä kohti ja otti senjälkeen aimo harppauksen. Heleästi kilahti metalli haljetessansa, ja kuitenkin lensi nuija takasin ja taaskin kaappasi Ingo sen voimakkaaseen käteensä ja kohotti sen korkealle päänsä päälle. Kummastelemisen huudot kaikuivat piiristä, ja joukko uteliaita kerääntyi muserretun kypärin ympärille.