— Noh, — lausui Theodulf alavasti, koska sinä nyt olet näyttänyt meille, miten teidän maassanne ollaan totuttu, niin koettelepa nyt meidänkin maamme tapoja. Taluttakaa esiin hevoiset niille, jotka haluavat uskaltaa hyppäyksen.
Aluksi asetettiin kaksi hevoista vierekkäin pää päähän ja häntä häntään. Kilpailijat astuivat takaperin ja juoksivat lyhyeltä matkalta; hyppäys onnistui melkein kaikille, mutta kolmen hevosen yli hypätessä onnistui ainoastansa harvat, ja neljän yli hyppäsi Theodulf yksin, ja kun hän hevoisten toiselta puolen palasi takasin väkijoukkoon, katsoi hän ilkkuen muukalaiseen ja kehoitti häntä viitaten kädellänsä tekemään saman tempun. Muukalainen nyökäytti hiukan päätänsä ja teki saman hypyn sellaisella varmuudella, että keto kaikui mieltymyshuudoista. Silloin huusi Theodulf esille viidennen hevosen, tehdäksensä aimo hypyn; sellainen onnistui kuitenkin kaikkein vikkelämmälle. Mutta hän oli äreissänsä ja lujasti päättänyt uskaltaa viimeisimmänkin. Hän järjesti itse hevoiset toisin kuin ennen, niin että hiiro nyt tuli seisomaan viidentenä, sitten katsoi hän ympärillensä, sai onnentoivotushuudahtuksia ystäviltänsä ja uskalsi näin tuon hirveän hypyn. Ja ylitse hän pääsikin, vaikka hän ales tullessansa seljällään pyyhkäsi hiiroa. Mutta samassa kun hän palasi takasin mielissänsä kansan riemuhuudoista, kaikui hänen takanansa vieläkin kovemmat mieltymyksen äänet, ja kun hän käänsi päänsä, näki hän muukalaisen, joka tällä kertaa nopeasti ja ilman ponnistuksetta oli tehnyt saman hypyn hänen selkänsä takana. Thüringiläinen miesi kalpeni vihasta, äänetöinnä meni hän paikallensa ja koki turhaan salata sitä kateutta, joka hänen silmissänsä ilmaantui. Mutta vanhat astuivat muukalaisen luokse, ylistäen hänen taitavuuttansa ja tuo ijäkäs päällikkö lausui: — Minä huomaan, muukalainen, jollei sinun olentosi petä, ett'et sinä ole tottumatoin hyppäämään kuudenkaan hevoisen yli, jota hyppyä nimitetään kuninkaanhypyksi ja joka ei onnistu kaikenikäisille uroille. Minä näin sen kerran nuorena ollessani; minun kansani ei ole sitä koskaan nähnyt. — Ja hän huudahti korkealla äänellä: — Taluttakaat tänne kuudes hevoinen! — Silloin syntyi sorinaa väkijoukossa, ja etäämpänä olevat tunkivat lähemmäksi, sill'aikaa kuin nuorukaiset riensivät tuomaan hevoista. Mutta ruhtinatar lähestyi Ingoa, hän oli huolissansa orpanansa häviölle jäämisestä ja puhui hiljaa vieraallensa: — Mieti ensin tarkkaan, uros, asiata; helposti tapaa metsämiehen nuoli koppelon, kun se levittää siipensä ja kohottaa äänensä. — Mutta Ingo katsoi Irmgard'iin, joka iloisena odotellen seisoi äitinsä takana sekä hymyili ystävällisesti hänelle, ja hän vastasi hehkuvin poskin: — Älkäätte minuun närkästykö, ruhtinatar, minua on kehoitettu kilpailuun, itsestäni en minä ole tunkenut kilpatantereelle; vastenmielisesti hylkää miesi tarjotun kunnian. — Hän vetäytyi takaperin ottaakseen vauhtia hyppäykseen, harppasi korkealle ilmaan ja onnistui päästä hevoisten yli, jolloin kaikki kansa riemuitsi, ja palatessansa takasin ei hän huolinut ruhtinattaren kasvoilla ilmestyneestä tyytymättömyydestä, vaan iloitsi, että hänen kokeensa oli onnistunut, ja että Irmgardin posket hohtivat kuin ruusut. Kau'an tulvaili katselijat sinne tänne, puhuivat muukalaisen rohkeudesta ja ylistivät häntä, kunnes toisia koetetemppuja valmisteltiin miesten kilpailulle. Ingo seisoi yhä alallansa päämiesten rinnalla, eikä kukaan vaatinut häntä uusiin otteluihin.
Jo alkoi aurinko laskea korkeudestaan, kun tallipäällikkö lähestyi ruhtinasta ja kutsui seuran illallisaterialle. Iloisessa odotuksessa tottelivat miehet kutsua, ja joukko palasi taaskin taloon takasin ja salin portaita ylös. Tallipäällikkö ja hovimestari kulkivat heidän edellänsä ja osoittivat kullekin sijansa pöydässä näiden arvon ja kunnia-asteensa mukaan. Tämä oli huolestuttava toimi, sillä kukin vaati sitä sijaa, joka näytti hänestä arvokkaammalta, joko ruhtinaan pöydässä tahi sitä lähellä, ennemmin oikealla kuin vasemmalla puolella. Siellä oli pitkä jono pöytiä ja arvokkaimmat vieraat saivat istuimia korkealla selkänojalla ja nuoremmat soman rahin. Vaikeata oli kaikkein tyydyttäminen, mutta tallipäällikkö ymmärsi asiansa ja tiesi kerskata monen sijalla lähellä istuvan naapurin vuoksi, tahi vaimoväen läheisyyden takia, tahi sen vuoksi, että siitä oli mukava katsella ympäri salia. Lähimmäksi ovea pantiin ruhtinaan miehet istumaan pitkään riviin, jossa Theodulfilla oli kunniasija, ja häntä vastapäätä kaikkein viimeisenä istui muukalainen. Kaikkein istuessa siinä odotuksessa, astui juomanlaskija sisään palvelijoineen ja toi mukanansa tervetuliaisjuomaa kauniissa, puusta tehdyissä maljoissa; isäntä nousi seisovallensa, joi tervetuliaismaljan vieraillensa ja kaikki nousivat seisomaan tyhjentäen maljansa. Sitten tuli hovimestari sauvoinensa ja hänen takanansa pitkä jono palvelijoita, jotka asettivat ensimäiset ruokalajit pöydälle; kukin otti nyt vyöllänsä kantaman veitsen ja rupesi mielihalulla aterioitsemaan.
Alussa vallitsi äänettömyys istuimilla, sillä nälkä esti vielä puhelemista ja ainoastansa matalalla äänellä lausuttiin ylistyksiä emännän vieraanvaraisuudesta. Mutta vanhukset, jotka istuivat ruhtinaan läheisyydessä vaihtelivat vakavia sanoja, he muistelivat urhojen töitä menneillä ajoilla ja kerskailivat hevoisiensa hyvistä avuista. Muut kuuntelivat syödessään mielellänsä näiden puheita.
Ja eräs ruhtinaan vieressä istuva päämies alkoi puhella: — Kaikkein ihanimmalta näyttää minusta suvella todellakin tällainen kokous, jossa kansalaiset tervehtivät toisiansa sotapu'ussa vihriällä niityllä, harmajaparrat muistelevat silloin muinaisia sotaretkiä ja sotaisa nuoriso ilmaisee leikillänsä, että se joskus tulee voimallansa lisäämään esi-isäin kunniaa. Aurinko paistaa lämpimästi ja isännän kasvot loistavat vieraillensa; karjalaumatkin juoksentelevat sinne tänne, ja ohran tähät kypsyvät etelätuulessa, riemuiseksi tulee sellaisella hetkellä miehen sydän ja vastenmielisesti muistelee hän suruja. Kuitenkaan ei sovi miehen kokouksessakaan laskea miekkaa kauemmaksi, kuin käsi ulottuu, sillä vaiheita täynänsä on koko elämä ihmisten asunnoilla, helposti peittyy taivas synkällä pilvellä ja maa valkoisella vaipalla; ei mikään ihmis-onni ole pysyväinen, ja seuraava päivä voi tuoda muassansa uusia kohtaloita. Niinpä kerrotaan nyt kansan kesken uutisia Romalaisten maasta, moni on niistä levottomana ja niiden ajatukset kysyvät meidän isännältämme, josko hän on saanut kuulumisia, jotka olisivat meille tarpeen tietää.
Nämät sanat ilmaisivat kaikkien mielen, ja jokaisesta pöydästä kuului myönnytyshuutoja; sitten syntyi syvä äänettömyys. Mutta ruhtinas vastasi arvoisesti: — Suuresta tappelusta olemme me kaikki kuulleet puhuttavan ja neuvottelemme nyt, josko se on oleva meille miksikään hyödyksi. Kuitenkaan en minä kehoita meitä, vuorelaisia, tänään huolellisena kääntämään tiedustellen silmäyksiämme juomasarvesta. Vielä tiedämme me ainoastansa, mitä kaukaa tulleet matkamiehet ovat meille kertoneet, kentiesi mitä he itse ovat nähneet, kentiesi myöskin pelkkiä huhuja. Sentähden ovat meidän tiedustelijamme ratsastaneet metsän poikki eteläänpäin saamaan uusia tietoja. Varrotkaamme heidän palajamistansa ja sitte viisaat tutkikoot, josko tiedot ovat sellaisia, että kansan niistä tarvitsee olla huolissansa.
Koska nämät sanat viittasivat sinnepäin, ett'ei isäntä aikonut kertoa mitään romalaissodasta, kuului nurinan ääniä, ja Answald-ruhtinas huomasi, että vieraat mielellänsä olisivat toivoneet saavansa kuulla enemmän ja ett'eivät he hyväksyneet hänen vaitioloansa.
Sentähden astui nyt esiin salaisen merkin saatuansa ruhtinaalta tallipäällikkö ja huusi korkealla äänellä: — Miekkatanssailijat tulevat ja pyytävät suosiollista vastaanottoa. — Silloin vaikeni jokainen ja asetti istuimensa paikoilleen valmiina katselemaan, ja vaimot nousivat istuimiltansa.
Ensimäisenä kävivät pilliinpuhaltaja ja säkkipillinsoittaja, heidän jäljessänsä tuli kaksitoista tanssailijaa, kansan nuoria sotureja ja ruhtinaan seuruelaisia, puettuina valkoisiin housuihin ja kirjavaan vyöhön, välkkyvä miekka kädessänsä; heidän edellänsä astui kolmantenatoista Wolf, miekkakuningas, punaisessa pu'ussa. He pysähtyivät ovelle ja tervehtivät, antaen aseensa vajota, ja tämän jälkeen alkoivat he laulaa erästä leikkilaulua sekä kulkivat vitkallisilla askelilla kunniaistuimen edessä olevalle tyhjälle paikalle. Keskellä seisoi miekkakuningas ja ne muut kaksitoista asettuivat juhlallisina piiriin hänen ympärillensä kohoitetuin miekoin. Hän antoi merkin, pilliinpuhaltajat soittivat, liikkeet muuttuivat nopeimmiksi, puolet miehistä kääntyivät oikealle sisempään piiriin, muut päinvastaiseen suuntaan ulkopiiriin, ja kukin jakeli määrätyssä järjestyksessä miekaniskuja jokaiselle vastaantulijalle. Nyt pujoitteli kuningas itsensä välkkyväin miekkain lävitse liihotellen kaarteissa milloin sisäpuolelle milloin ulkopuolelle piiriä ja varosi aseellansa sekä kosti toisten iskuja. Yhä monimutkaisemmaksi muuttui tanssin pyörteet, liikkeet tulivat kiivaimmiksi, yksi toisensa perään luikahti kuten sodassa toisten muodostaman rivin läpitse. Sitten jakaantuivat he ryhmiin, juoksivat yhtaikaa toistensa kanssa ja taistelivat aseilla, kunnes he yhtä haavaa kihertyivät miekkailijajoukoiksi, kolme tahi neljä miestä kussakin. Äkkiä asettuivat kaikki suureen piiriin, vajoittivat miekkansa laattiaan ja liittivät ne silmänräpäyksessä yhteen kummalliseksi, kilvenmuotoiseksi kutomukseksi. Miekkakuningas astui sille, ja hänen kaksitoista toveriansa osaisivat nostaa hänet laattiasta olkapäidensä yli tällä miekoista muodostetulla kilvellä, jolla hän nyt seisoi, ja omalla miekallansa tervehti ruhtinas vieraita ja naisväkeä. Samalla tavalla laskivat he hänet sitten hiljaa laattialle, irroittivat miekat toisistansa ja alkoivat uudestaan juosta kiertokulussa toisiansa vastaan; nyt seurasivat juoksu ja miekan iskut nopeasti kuin salama, tuskin ennätti silmä eroittaa eri lyöntejä, heiluen välkkyivät nuot kiiltävät aseet, miesten vartalot pujahtelivat teräväin miekkain välitse, huilu soi, säkkipilli puhalsi raivosia ääniä ja miekoista lenteli säkeniä. Näin jatkui urhojen kisa ruhtinaan salissa, kunnes tanssijat yht'äkkiä ikäänkuin lumottuina seisahtuivat miekkailu-asentoon, mies miestä vastaan. Sitten alkoi laulu uudestansa, ja vitkallisilla askelilla sekä kohteliaasti tervehtien liihoittelivat tanssijat toistensa ohitse ja menivät sotakulussa ulos salista. Raivoisia mieltymyksen ositteita kuului istuimilta, vieraat ryykäsivät seisovalleen ihastuksissansa ja huusivat taitelijoille riemulliset suurkiitokset.
Ruhtinaan läheisyydessä nousi Rothari-päämies seisomaan ja alkoi lausua: