— Minä puhun, niinkuin minä ajattelen, taiteellisempaa miekkatanssia ei minun silmäni konsanaan ole nähnyt muissa kansoissa, ja me Thüringin miehet olemme tulleet maailman mainioiksi sellaisista leikeistämme. Mutta tuolla ruhtinaan alimaisella penkillä on muukalainen, joka on hyvin harjaantunut sotaisiin toimiin. Ja jos minä arvostelisin häntä sen miehuullisuuden mukaan, jota hän tänään on osoittanut, muuttaisin minä hänen istuimensa tänne korkeammalle väkeväin urhojen joukkoon. Mutta erilailla jakelevat jumalat lahjojansa; muukalaisestakin, joka ei tunne esi-isiäänkään, voi tulla kunniassa pidetty soturi. Kansa sanoo tiedot romalaissodasta ensin levinneen maahan ruhtinaan hovista, ja nähtyäni muukalaisen, arvelin hänet viestintuojaksi; nuijanheitto osoittaa kuitenkin hänen olevan kotosin idänpuoleisista kansoista. Minä lausun tälle salissa olevalle vieraalle tervehdykseni.
Ingo nousi seisovallensa ja kiitti. Silloin huudahti Theodulf ääneensä: — Monen olen minä nähnyt juoksevan ja hyppivän pehmeällä niityllä, joka taistelussa unohtaa rohkeat hyppynsä.
— Oikein sinä puhut, — vastasi Ingo kylmäkiskoisesti, — mutta monen sielua kalvaa myöskin kateus sentähden, ett'ei hän itse ole tehnyt korkeinta hyppyä niityllä.
— Suuremmassa arvossa kuin ilmassahyppijää pidetään meillä sitä miestä, joka kantaa arpensa edessäpäin ruumistansa, — vastasi Theodulf.
— Mutta minä olen oppinut vanhoilta ja viisailta, että ei ole vähemmin kunniakasta lyödä kuin saadakaan syviä haavoja. — Varmaankin tulee sinulle päämiehen kunnia, jonka edessä seurue pitää kilpensä vihollisten keihäitä vastaan, jotta hänen kasvonsa hempeys säilyisi iloksi hänen kansallensa, — ivasi taaskin ruhtinaan soturi.
— Ja minä olen kuullut monen, joka on saanut miekan iskun, kaakattavan tästä kuin kana munastansa, — vastasi Ingo ylenkatseella.
— Kunniattomiakin haavoja saattaa, paita peittää, arpia lyönneistä, jotka ovat sattuneet selkään, — huudahti Theodulf säkenöivin silmin.
— Kunniattomaksi nimitän minä puolestani sitä pahanelkistä kieltä, joka salissa koettaa pistää vierasta. Eipä tunnu minusta kunnialliselta sellainen puhe, Thüringiläisten miesten ei sovi noudattaa petollisten Romalaisten tapaa.
— Jos sinä tunnet niin tarkoin Romalaisten tavat, — huudahti toisesta pöydästä muuan julma soturi, joka oli Theodulfin sukulaisia, — niin olet kaiketi oppinut tuntemaan heidän lyöntejänsäkin.
— Tappelussa taistelin minä Romalaisia sotureja vastaan, — huudahti Ingo, unohtaen asemansa. — Kysypä heidän leirissänsä heimolaisiasi, niin eivät kaikki tule vastaamaan, jotka ovat olleet minun miekkaani lähellä.