Korkeaäänisiä huutoja nousi salissa, kun muukalainen ilmaisi olleensa osallisna taistelussa Romalaisia vastaan. — Hyvin puhuit, muukalainen, kuului kaikkialta, ja taaskin toisista pöydistä: — Turhia lavertelee muukalainen, terve, Theodulf!
Ruhtinas nousi seisovallensa ja huudahti ankaralla äänellä: — Minä käsken riitelemiset herkeämään, minä julistan rauhan juhlasalissa. Silloin vaikenivat nuot korkeaääniset huudot, mutta väittely eri ajatuksista kohisi vielä jokaisen pöydän ympärillä, silmät säihkyivät ja vahvoja käsivarsia kohotettiin. Sekamelskan kestäessä juoksi muuan nuorukainen ruhtinaan seurueesta portaita ylös ja huudahti saliin: — Volkmar-runoilija ratsastaa pihaan.
— Hän olkoon tervetullut, — vastasi ruhtinas. Ja kääntyen sinnepäin, missä vaimot istuivat, jatkoi hän: — Irmgard, lapseni, mene lausumaan opettajaasi tervetulleeksi ja saata hänet meidän pöytäämme. — Näin käski tuo järkevä isäntä, muistuttaen riiteleviä vaimojen läsnäolosta.
Hänen sanansa vaikuttivat kuin taikavoima tuohon kohisevaan joukkoon, synkät kasvot kirkastuivat, ja moni tempaisi maljan sekä joi pitkän kulahduksen, poistaakseen ajatuksiansa ja valmistuakseen kuulemaan runoilijan laulantoa. Mutta Irmgard astui ulos lehtimajastapa meni miesten penkkein välitse kynnykselle. Saliin johtaville portaille oli kylän nuoriso kokoontunut kurkistelemaan uteliaasti saliin. Silloin kävi Irmgard joukon läpi ja odotti pihassa runoilijaa, joka eräässä rakennuksessa oli valmistanut itseänsä astumaan pitoihin. Kohteliaalla tervehdyksellä lähestyi tyttöä runoilija, joka oli keskimittainen miesi, kirkkailla silmillä, ja hänen kähäräinen, kullankeltainen tukkansa oli hiukan harmoissa; tottuneella tavalla kantoi hän kirjavasta kankaasta tehtyä päällysvaatettansa, hänen alastomat käsivartensa olivat koristetut kultarenkailla ja kädessänsä oli hänellä soittimensa.
— Sinä tulet otolliseen aikaan, Volkmar, — lausui neitsyt hänelle, — he alkavat kiistellä keskenänsä, ja tarpeellista on, että sinun laulusi tulee asettamaan heidän mieliänsä. Anna meille tänään todistus taiteestasi, ja jos sinun voimassasi on, laula heille jotakin iloista.
— Mikä on häirinnyt tasapainon heidän mielessänsä? — kysyi runoilija, joka oli tottunut harjoittamaan taidettansa kuten taitava lääkäri.
— Vihoittelevatko he taaskin Bisino kuninkaan ylenpalttisesta hovielämästä, vai väittelevätkö he romalaissodasta?
— Nuot nuoret miehet eivät pysy sovinnossa keskenään, — vastasi ruhtinaan tytär.
— Eikö mitään muuta? — lausui runoilija huolettomalla äänellä. — Olisipa turha vaiva, jos kokisi estää heidän sotaisia leikkejänsä vihriällä tanhualla. — Huomattuansa kuitenkin neitsyen vakaiset kasvot, lisäsi hän: — Jos ne ovat hovin villipäitä, pelkään, neitsyeni, ett'ei minun lauluni voi häätää heidän kateuttansa. Jospa minä voisin sovitella lauluuni sinun ystävällisen hymysi ja laulaa sitä kaikkein korviin, tulisi he kaikki tottelemaan minua kuin lampaat. Mutta ne viestit, joita minä tänään tuon, — lisäsi hän muuttuneella äänellä, — ovat niin huolettavia, että he varmaankin niiden kuultua tulevat unohtamaan riitansa. Ne ovat huonoa tarjoamista juhlatilaisuudessa. Mutta sittekin täydyn minä mennä sisään kertomaan heille tarinani, en tiedä, josko he sitten haluaisivat kuulla minun lauluanikin.
— Aiotko ilmaista surusanoman ruokapöydässä? — kysyi neitsyt alakuloisena, — se tulee perin ärsyttämään heidän mieltänsä ja herättämään heidän kiukkuansa.