— Kaiketi tunnet sinä minut, vastasi runoilija, — minä annan heille vaan niin paljon, kuin he voivat sietää. Keitä on ruhtinas kutsunut pitoihinsa?
— Meidän vanhoja heimolaisiamme.
— Onko heidän joukossansa muukalaisia?
— Ei muita, — vastasi neitsyt epäröiden, — paitsi muuan köyhä matkustaja.
— Ole siis pelotta, — lopetti runoilija keskustelun, — meidän miesten mielipiteet minä tiedän, ja miten heidän iltajuomansa on valmistettava.
Sillävälin kun neitsyt meni erään sivuoven kautta lehtimajaan, astui runoniekka saliin. Näyttäytyessään kynnyksellä, kohosi mieltymyshuudot ja tervehdykset salissa korkealle kaikumaan. Ylpeydellä huomasi Volkmar olevansa suosittu, hän astui kepein askelin ruhtinaan pöydän vieressä olevalle tyhjälle sijalle ja kumarsi syvään ruhtinaalle sekä ruhtinattarelle.
— Ollos tuhatkertaisesti tervetullut, sinä kansan lemmikki, — huudahti ruhtinas hänelle, — linnut, jotka olivat menneet pois talveksi, ovat jo kau'an lehdoissamme laulelleet suvilauluansa, vaan urhojen laulajaa olemme me turhaan odottaneet.
— Minä en ole kuullut ilman lintujen laulelevan suvea, vaan jumalan sotakoirat kuulin minä ulvovan myrskyssä ja minä näin pilvein monivärisen sillan, jota myöten urhot lukemattomissa joukoissa menivät jumalien asumukseen. Rhen-virran näin minä vierivän punaisissa aalloissa, täynänsä miesten ja hevoisten ruumiita, taistelutantereen näin minä ja sen verisen laakson, jossa kaatuneitten joukot makaavat korppien ruokana, ja minä tiedän kuninkaita, jotka kahleissa olevilla raajoilla odottavat piilun iskua Romalaisten leirissä. — Korkeaäänisiä huutoja seurasi näitä sanoja. — Kerro, Volkmar, me kuultelemme, — lausui ruhtinas.
Runoilija kosketteli sormin soittokoneensa kieliä, ja salissa syntyi niin suuri hiljaisuus, että voitiin kuulla läsnäolijain syvät hengähdykset. Sitten liikutteli hän kieliänsä ja alkoi kertoella Allemanein ja Romalaisten välillä olleesta tappelusta, ensin kertoen, sitten, laulaen korkealla äänellä ja sointuvilla sävelillä. Hän mainitsi nimeltänsä ne kuninkaat ja kuningasten pojat, jotka olivat Allemanein kanssa menneet Rhen-virralle Caesaria vastaan ja ensin ajaneet pakoon Romalaisten ratsujoukot sekä sittemmin jalkaväen ensimäisen rivin. Vielä lauloi hän, että romalaisjoukon toisen rivin takana ratsasti Caesar uljaana sotahevoisensa seljässä ja hänen päänsä yläpuolella kieppui jättiläissuuri lohikäärme renkaisella ruumillansa, Romalaisten pyhä sotamerkki; lohikäärme oli purpurapunainen ja sen avonaisesta kidasta pisti esiin tulinen kieli. Ja Caesar huusi eturiviin Batavit ja Frankit. — Tännepäin, te Germanian urhot, minun velsiläiset mieheni eivät voi torjua vihollisen ryntäystä. — Sota-airut ratsasti heidän luoksensa, ja uljaina ryntäsivät Frankilaiset järjestetyissä joukoissa esiin ja etimäisenä taistelussa heilutti Aimo, Arnfridin poika, miekkaansa miehuudella.
— Hän on minun veljeni, — kuului huuto yhdestä pöydästä. — Terve, Aimo! — kuului kolkosti eräästä salinnurkasta.