— He ryntäsivät eteenpäin suljetuissa riveissä, ja valkoiset kilvet olivat kaunistetut villihärjän kuvalla; tuima oli ottelu, ja heidän miekkansa raivasi taistelutanteretta päällehyökkäävistä Allemaneista samoinkuin tulen liekit metsää. Vaajan muotoisessa sotajärjestyksessä riensivät kuitenkin Allemanit uudestansa ryntäämään, kuninkaansa eturivissä, ja taaskin peräytyivät Romalaiset. Silloin kutsui Caesar esille viimeisen joukkonsa, jota Romalaisessa sotaväessä nimitetään sotapäällikön vartijapiiriksi.

— Archimbald! — kaikui tuimasti salissa. Ja toiselta puolen nimi: — Eggo!

— Siellä seisoi sadan miehen päällikkönä jättiläisen tapainen sankari, Archimbald Thüringenistä, ja tämän rinnalla hänen veljensä poika, Eggo, hyvin tottuneet Romalaisten sotatapaan. He ponnistivat polvensa lujasti maahan, suojelivat ruumistansa kilvellä ja puolustivat itseänsä eteenpäinojennetulla keihäällä kuten kolmenkertaisen suojan sisäpuolella. Ja taaskin ryntäisivät Allemanit esiin, kilvet paukkuivat kirveiden iskuista, keihäät tunkivat teräsasun ja ruumiin läpi, kuolleita kaatui pitkissä riveissä, ja kaatuneiden yli kävi miestulva kilpi kilvessä ja kylki kyljessä samoinkuin sonnein taistelussa tarha-aitauksessa. Silloin petti sota-onni Allemanit, he peräytyivät hirveissänsä kaatuneiden sotatovereinsa paljoudesta. Aurinko laski, ja kaikki menestyksen toivo katosi. Hajaantuneet joukot painuivat paeten virranrantaan päin ja heidän jäljessänsä tulivat Romalaiset ahdistaen miekalla ja keihäällä, samoinkuin metsäkoirat juoksevat hirven jäljissä; pakeneva kansa syöksyi Rhen-virtaan, ja korkeaäänisillä huudoilla lingoittivat rannalla olevat keihäänsä tuohon sikisokin olevaan joukkoon miehiä ja hevosia, kuolleita ruumiita ja uppoavia urhoja. Virran peikko kohotti ylös kynsillä varustetut kätensä ja veti urhot ales syvyydessä olevaan asuntoonsa.

Runoilija teki pienen pysähdyksen, korkeaääninen valitushuuto kuului kuultelijain joukosta, ainoastansa yksityisiä riemuääniä kohosi sekaan: ruhtinas kuulteli jännitetyllä tarkkaavaisuudella tuskan ja riemun ääniä. — Sitten, jatkoi Volkmar, vaihtaen valittavat säveleensä miehekkäämpiin ääniin, — Caesar astui virran rannalle ja katseli hymyillen miesten kuolemanhätää. Hän huusi sille soturillensa, joka kantoi punaista lohikäärmettä, tuota purpurasta ommeltua petoa, johon Romalaisten jumala oli kiinnittänyt voittamisen tai'an ja vihollisten kuoleman: — Anna lohikäärmeen rientää virran yli näyttämään kuolevalle joukolle hampaitansa ja tulista kieltänsä. Korkealla lentää se ilmassa kuolleiden taivallista asuntoa kohti; kun he nousevat ylös pitkin pilvistä siltaa, näyttää se hampaitansa; romalainen lohikäärme estää heidän kulkunsa, että he syöksyvät ales kalojen teitä pimeyteen, Hel'in asumuksiin. Silloin kosti pilkan viimeinen urho, joka vielä ase kädessänsä vastusti Romalaisia, Ingo, Ingbertin poika Vandalein maasta jumalansukuinen kuninkaan poika. Hän oli taistellut Athanarik-kuninkaan rinnalla etimäisenä sodassa, Romalaisten hirmuna. Kun sodan onni vaihtui, vetäytyi hän takaperin miehillensä, jotka hänen seurassansa olivat käyneet sotimassa maasta maahan; vitkalleen ja vihastuneena kuin mörisevä karhu taantui hän rantaan päin, jossa venheet olivat kallion juurella. Sinne keräsi hän sotajoukossa olevat naispapit ja taikailijattaret, ja pakoitti heidät lähtemään pois, joten nuot pyhät naiset välttivät Romalaisten miekkaa. Runoilijankin työnsi hän venheesen ja itse puollusti hän jalomielisesti tätä heidän pakosalle lähtemisensä paikkaa aseillaan ja ruumiillaan. Kokkanuora laskettiin irti, venheet keinuivat Romalaisten keihäiden lennellessä vihertävällä virralla; viholliset tunkivat päälle, ja vaikeudella taisteli kallion juurella oleva joukko viimeistä tappeluansa. Silloin huomasi sankari kalliolla päänsä yli olevan Caesarin sotamerkin, tuon julman lohikäärmeen, ja yhdellä hyppäyksellä ryntäsi hän Romalaisten vantein läpi; hän juoksi kalliolle ja iski karhunkämmenin kiinni jättiläiseen, joka kantoi sotamerkkiä, ja lingoitti hänet ales kalliolta. Hengetöinnä vaipui Romalainen aaltoihin, ja liehuttaen korkealla sotamerkkiä, nosti sankari voimakkaalla äänellä sotahuutonsa ja syöksyi lohikäärmeen kanssa virtaan. Raivon kiljahdus kuului Romalaisten huulilta; soturit ja hevoset heittäytyivät hurjistuneina virtaan kostaaksensa Caesarin nähden tuon katkeran häväistyksen ja tappaaksensa tuon rohkean sekä pelastaaksensa Romalaisten pyhän sotamerkin. Mutta eteenpäin ajelehti virrassa tuo punainen lohikäärme sekä voitolle päässyt sankari. Vielä kerran näin minä hänen kohottavan käsivarttansa ja heiluttavan sotamerkkiä, vaan sitten en minä häntä enään nähnyt. Caesar antoi etsiä häntä virrasta kumpaiseltakin puolelta, synkkänä mielessänsä: kaksi päivää tämän jälkeen löysi eräs vakoja kaukana sieltä Allemanein rannalla katkaistun lipputangon, mutta vihollisen lohikäärmettä ei tuonut kukaan takaisin. Silloin palasi Rhen-virran varrella olevien miesten rohkeus, se taika, joka oli tuottanut Caesarille voiton, oli hukkunut virtaan ja koston turmio lähestyi romalaisjoukkoa. Kattein lähettiläät, jotka olivat tulleet tarjoamaan Romalaisille liittoa, pysähyttivät matkansa tuon pahan enteen kuultuansa. Voimakas käsi oli kostanut voittajan pilkan, mutta Ingo-kuningas, sankari, oli kadonnut maan päältä.

Runoilija vaikeni ja antoi päänsä vajota soittimensa yli ja salissa oli hiljaista kuin kuoleman virren kuultua; miesten silmät loistivat ja liikutus näyttiihe kaikkein kasvoilla. Mutta ei kenenkään siihen määrään kuin muukalaisen. Runoilijan astuessa sisään ja ohimennessä pyyhkäisten hänen vaatteitansa, oli hän antanut päänsä vajota ja oli sitten kuten hänen naapurinsa, Wolf, suuttumuksella näki, suonut vähemmin huomiota runoilijan sanoille, kuin sotilaan tuli tehdä, ja miehet olivat osoitelleet hänelle sormea sekä lausuneet pilkkasanoja. Mutta kun runoilija alkoi kertoa lohikäärmeen ympärillä tapahtuneesta tappelusta, silloin kohotti hän päänsä, ruusunvärinen loiste lensi hänen kasvoillensa, ja niin säihkyvä sekä kirkas oli silmäys, jonka hän loi runoilijaan, että kukin, joka hänet näki, ei voinut kääntää silmiänsä hänestä pois; ikäänkuin sädekehä olivat nuot vaaleat kähärät hänen ihastuksesta loistavien kasvojensa ympärillä. Ja runoilijan vai'ettua istui muukalainen vielä liikkumatta paikallansa. — Katsohan tuonne, Volkmar, — kuului sointuva naisen ääni, joka värisi liikutuksesta, ja kaikkein silmät kääntyivät sille suunnalle, jota Irmgardin käsi osoitti seisoessaan solakkana lehtimajassa.

Runoilija säpsähti ja tuijotti muukalaiseen: Virran peikko antoi urhon takasin, — huudahti hän kauhistuneena, mutta heti senjälkeen riensi hän lähemmäksi: — Autuas on se päivä, jona näen sinut, Ingo, sankari, Ingbertin poika, pelastajani, viimeinen urho Allemanein taistelussa.

Vieraat ryykäsivät ylös istuimiltansa ja sali kaikui riemuhuudoista. Runoilija riensi Ingon luokse, tarttui hänen käteensä ja lausui: — Elävänä näen minä sinut. Ei koskaan tätä ennen ole lauluni saanut suloisempaa palkintoa. — Sitten vei hän muukalaisen ruhtinaan pöydän luokse, ja tämä riensi häntä vastaan vettynein silmin. — Siunattu ollos sinä, urho, raskas paino putoaa tänään sydämeltäni; arvasinhan sen, ett'ei sankarin kunniaa voida pitää salassa. Ole tervetullut minun asuntooni, sinä lempivieras isäimme ajoilta. Muuttakaatte tänne hänen istuimensa, miehet, että ruhtinas saisi sijan minun kansani päämiesten joukossa. Tuo tänne viiniä, juomanlaskija; juhlamaljasta, romalaisjuomalla romalaisesta kullasta, juomme tämän kuninkaallisen sankarin, jumalaimme jälkeläisen, muistoksi.

3.

Avonaisia sydämiä.

Varhain eräänä aamuna vaelsi Irmgard kosteisella nurmikolla metsään päin. Valkoinen sumu aaltoili maassa ja ympäröi puita ikäänkuin veden hengettärien hunnut. Niityn usvista kohosi neitsyeen valkoiseen puettu vartalo, hän lauloi ja riemuitsi punaposkisena ja pitkällä, liehuvalla tukallaan sekä iloisella sydämellään; sellaisena liihoitteli hän aaltoelevien usvapilvien läpi ikäänkuin kentän jumalatar. Sillä hän oli kuullut ja nähnyt, mitä sankarin miehuus on, ja mikä se on, joka nostaa miestä kuolon kauhistuksien läpi korkeiden jumaloiden pariin; kaikki hänen heimolaisensa olivat kunnioituksella kumartaneet päänsä sen ainoan miehen urhoudelle, joka salaisuudessa oli voittanut hänen sydämensä ja joka oli hänelle rakkaampi kuin kukaan muu. Hän vaelsi vuoripolkua ylös aina siihen paikkaan asti, jossa hänen isänsä huone katosi puiden lehvien taakse, siinä seisoi hän yksinänsä metsän ja kallioiden välissä, hänen läheisyydessänsä lirisi metsäpuro ja hänen päänsä päällä liihoitteli sarastavan aamun valkosia pilviä. Hän kiipesi kivelle ja lauloi kalliolle ja lirisevälle purolle runoilijan säveliä ja niitä sanoja, joita hän salissa oli kuullut. Hän lauloi iloisesti kaikki, mitä muisti Volkmarin laulusta ja ehdittyänsä sille kohdalle, jossa kerrotaan hyppäyksestä Rhen-virtaan, miellytti se häntä suuresti, ja hän lauloi ihastuksissaan: — Te sievät linnut puissa, jumalien lähettiläät ja te, pienet keijukaiset saniaisten alla, kuulkaat se vielä kerran. — Ja hän kertoi taaskin laulunsa. Ja kun sankari vihdoin katosi virtaan, suri hän tämän katoamista, ja koska hän oli älykäs nainen, puki hän tunteensa uusiin sanoihin sekä lauloi vielä yhden runoilijan murhelauluista. Ja nuoren neitsyen laulu kajahteli korkeoilta kallioilta ja kuului yli metsän lintujen äänen sekä lähteen hiljaisen lirinän.