Silloin vieri hänen läheisyydessänsä kiven sirpale puroon; hän vilkasi syrjään ja huomasi kappaleen matkaa siitä ihmis-olennon, joka, puettuna veden neitoisten kuultavaan vaippaan, nojausi alapuolellansa olevaa puunrunkoa vastaan; urho, jonka maineesta hän oli metsälle, laulanut, seisoi elävänä hänen läheisyydessänsä, ja kun hän peljästyneenä vetäysi takaperin, kuuli hän tämän rukoilevan äänen: — Laula vielä, neitsy, että saisin sinun suustasi kuulla sitä, mikä minun sydäntäni ilahuttaa. Mieluisempi kuin Volkmarin taito on minulle laulu sinun suustasi. Sillä kun runoilija lauloi, ja sali kaikui miesten mieltymyshuudoista. ajattelin minä yhä sinua, ja minun ylpein iloni oli, ettäs kuultelit hänen sanojansa.

— Hämmästyksestä sinua nähdessäni kuolevat sanat huulillani, — vastasi Irmgard, koettaen toipua hänen lähestyessänsä. — Seljapuun alla oli minulla enemmän rohkeutta puhutella sinua, — jatkoi hän vihdoin, — vaikka sinä, urho, et silläkään kertaa kaivannut minun neuvoani, ja sitä ajatellessani täydyn kummastella mielettömyyttäni; mutta älä pilkkaa minua siitä. Sillä suoraa on meidän, vuorelaisten, puhe ja yksinkertaiset meidän ajatuksemme. Mutta minua pahoittaa sinun kaksi kertaa saaneesi kuulla minun suustani, mitä jo tiesit; jos minä olisin arvannut sinut siksi, mikä sinä olet, olisin paremmin laulanut hyvän ajatukseni sinusta, ja nytkin olen minä näpeilläni, koska sinä olet kuunnellut minua.

— Älä salaa minulta, Irmgard, — pyysi vieras, — jos sinä minua lemmit, sillä, usko minua, harvoin kuulee maanpakolainen sydämellistä sanaa jalosukuisen naisen suusta. Vaikka runoilijakin ylistää hänen kunniaansa, ja kestitsijänsä juo maljan hänen muistoksensa, on hän kuitenkin suljettuna pois sukulaisistaan ja ystävistään; tuskinpa antaa rikas mies tytärtänsä vaimoksi köyhälle, eikä pakolainen jätä jälkeensä yhtäkään poikaa maailmassa, jotka kerskailisivat hänen urhotöistänsä.

Irmgard katsoi vakaisesti eteensäpäin ales.

— Mutta salli minulle, — jatkoi Ingo, — että ilmaisen sinulle sen salaisuuden, jota minä kannan mielessäni. Jos et ylenkatso minun luottamustani, niin istaudu tälle kivelle, että minä sen sinulle kertoisin.

Irmgard istahti, kuten hän oli pyytänyt, ja sankari seisoi hänen edessänsä sekä alkoi kertoa:

— Kuulehan, mitä minulle Allemanein taistelun perästä tapahtui! Tähdet paistoivat, ja minä makasin kuolion väsyksissä virran kivisellä rannalla, Romalaisten punainen sotamerkki kiedottuna voimattoman käsivarteni ympäri, öinen tuuli vinkui ruumislauluansa, aallot loiskivat, kylmä oli ruumiini, ja sekaisin aivoni. Silloin kumartui minun ylitseni surulliset kasvot, ne olivat Allemanein naispapin viisaan vaimon, jumalien ystävän. — Sinua, Ingo, minä etsin,:— lausui hän, — pelastaakseni henkesi, samoinkuin sinä olet pelastanut minun. Hän veti minut rannalle, kietoi jäseneni lämpöiseen peitteesen ja tarjosi minulle virvoitusjuomaa: sitte irroitti hän tangon vieraasta lipusta ja lingoitti sen katkaistuna virtaan takasin, lausuen rukouksiansa. Hän piiloitti väsyneen miehen metsän pensastoon ja istui hänen vuoteensa vieressä kuin äiti yöt päivät. Hyvästi jättäessään otti hän purppuraisen sotamerkin ja lausui: — Tässä näytän minä sinulle ne langat, jotka johtavat sinun elämääsi, sillä jumalat sallivat sankarin vapaasti valita. Jos sinä heität pois tuon taikakalun, jonka Romalaiset ovat kehränneet, saat elää ikäsi rauhallisessa levossa kansain keskessä ja elää huoletointa sekä onnellista elämää. Mutta jos sinä säilytät purppuraista sotamerkkiä, jolla on noidutut silmät ja tulinen kieli, tulee kaiketi runoilijat laulamaan sinun ylistystäsi sankarein kokouksissa ja sinun muistosi elää kunniassa kansain keskuudessa, mutta kuitenkin pelkään minä lohikäärmeen nielevän sinun onnesi ja elämäsi. Valitse nyt, Ingo, sillä jumalat ohjaavat miehen onnen hänen oman toivomuksensa mukaan, ja hänen töistänsä syntyy kohtalo, joko kova tahi keveä: niinkuin hän on kylvänyt, saa hän niittää. — Silloin vastasin minä: — Jo aikoja sitten, emo-rakkaani, ovat jumalat ja esi-isieni sankarityöt määränneet elämäni arvan; jumalista tulin minä maailmaan, veltostuttavaa lepoa pehmoisilla vuoteilla minä en voi valita, sen sinä itse tiedät; sotaanmeneminen miesteni eturivissä, maailman urhojen johtaminen ylähällä pilvissä olevaan sankarein saliin on minun toimeni. Vaikka minä olenkin muukalainen vieraiden kansain keskellä, en pelkää sittekään sitä määrää, jonka onnen jumalatar on minulle suunnitellut, masentumattomalla rohkeudella tahdon käydä eteenpäin urhojen joukossa ja iloisena luottaa miehuuteeni. Nostakoon lohikäärme vihaa minua kohtaan, mutta maine tuottaa ystäviä, enkä minä koskaan tule peittämään päätäni auringon valolta.

Silloin otti nainen purppurakankaan ja eroitti lohikäärmeen päät sen kierteissä olevasta ruumiista; päät piti hän itsellänsä, mutta sen osan kangasta, jossa ruumis oli heitti hän liedessä olevaan tuleen. — Kantiesi poistan minä täten tuon uhkaavan onnettomuuden sinun elämästäsi, — puhui hän lieden ääressä. Liekki leimahti korkealle, musta savu täytti huoneen, hän syöksyi ulos ja veti minutkin ulko-ilmaan. Sitten sitoi hän päät yhteen norjalla pajuvitsalla, solmisi sen, lausui taikalauluansa ja ojensi minulle tuon nahkalaukkuun pannun kimpun, että minä voisin salata sen kaikkein silmiltä. — Se suojelee vedeltä, se ei suojaa tulelta, minä jätän henkesi jumalien liuostaan. — Näin lausuen antoi hän minulle siunauksensa matkalle ja osoitti pohjoista kohti.

Tämä, neitsyt, on minun elämäni salaisuus; sinulle sen mielelläni ilmaisen. Minkä kohtalon jumalat minulle ovat aikoneet en tiedä, mutta sinulle uskon minä, mitä ei kukaan muu tiedä. Sillä aina siitä asti, kun minä tulin tähän maahan, on minun mieleni muuttunut, ja minusta tuntuu paremmalta sinun luonasi istuminen tahi ratsastaminen rinnallasi tanhuvilla, kuin korppein seurassa etsiminen tappelun hälinää. Muuttuneet ovat minun ajatukseni monessa, ja minun mieltäni rasittaa kovin, että olen pakolainen; ennen en huolinut vähääkään kohtalostani, vaan luotin käsivarteeni ja jumalan apuun, joka kentiesi kerran tulisi johtamaan pakolaisen omaan isänmaahansa. Mutta nyt näen minä ajelehtelevani samoin kuin hongan vesa tuolla mättäällä vierivässä virrassa. Hän osoitti nuorta honkaa, jonka vesi sammalen ja maan kanssa oli temmannut paikaltansa ja joka nyt pystyisessä asemassa ajelehteli veden pyörteissä. — Yhä pienemmäksi tulee maalohkare, — lausui Ingo kolkosti — multa murenee ja lopulta murskaantuu se kallioita vastaan. — Irmgard nousi seisovallensa ja seurasi jännitetyillä silmäyksillä metsäisen vesan kulkua; se meni ales laaksoon päin, kiekahteli ympäri vesipyörteissä ja riensi taaskin eteenpäin, kunnes sitä vihdoin oli mahdotoin eroittaa usvasta ja vedestä. — Se pysähtyi, — huudahti hän vihdoin riemuiten ja juoksi pitkin puron vartta sille paikalle, missä vesa oli tarttunut erääseen ulospistävään niemekkeesen. — Katso, — huudahti hän urholle, — täällä meidän rantamalla se tulee vihriöimään, onhan mahdollista, että se juurtuu maahan.

— Sano minulle, — lausui Ingo ihastuneena, — olisiko se sinulle mieluista?