Irmgard oli vaiti.
Nyt tuli aurinko näkyviin pilven takaa, sen säteet paistoivat kirkkaasti valkoisiin vaatteisiin puetun neitsyen vartalolle, hänen hiuksensa loistivat kultana päänsä ja olkansa ympärillä, seisoessansa urhon edessä maahan kiinnitetyillä silmäyksillä ja punastuneilla poskilla. Urhon sydän paisui riemusta, kunnioittamalla lähestyi hän neitsyttä, joka seisoi kuin lumouksella maahan kiinnitettynä sekä viittasi kädellänsä hiljaa ja kieltämällä, kuiskaen rukoilevalla äänellä: — Aurinko näkee sen. — Mutta Ingo suuteli häntä hellästi ja huudahti hymyilevälle auringolle: — Terve, sä päivän lempeä ruhtinatar, ole meille laupias, äläkä ilmoita, mitä nyt näet. — Hän suuteli neitsyttä uudestaan ja tunsi hänen lämpöiset huulensa kohtaavan omiansa. Mutta kun hän tahtoi syleillä häntä, nosti Irmgard käsivartensa, katsoi häneen äärettömällä rakkaudella, mutta hänen poskensa oli vaalennut, ja viitaten kädellänsä osoitti hän ylös vuorelle. Ingo totteli sekä poistui tytöstä, ja kun hän taaskin kääntyi ympäri heittääkseen häneen silmäyksen, oli tuo valkoiseen puettu neitsyt laskeutunut polvillensa tuon pienen honganvesan eteen ja nosti rukoillen käsiänsä taivasta kohden.
Samana aamuna kokoontuivat vanhat ja viisaat, kansan päämiehet sekä kokeneet soturit, Answald-ruhtinaan asuntoon ja sijoittuivat niille istuimille, jotka olivat heille järjestetyt lieden kumpaisellekin puolelle. Heidän keskellensä istautui isäntä, ja hänen istuimensa takana seisoi Theodulf. Tallipäällikkö sulki oven, ja ruhtinas puhutteli läsnäolijoita: — Minun huoneeseni on tullut Ingo, Ingbert-kuninkaaan poika, joka vuorovieraisuuden lailla on minun kanssani liitossa aina esi-isien ajoilta. Nyt pyydän minä kansalta hänelle vuorovieraan oikeuksia, että hän saattaisi olla ei ainoastansa minun huoneessani vaan teidänkin aluellanne suojeltuna kaukaisilta sekä kansankin seassa olevilta vihollisilta, jotta hän saavuttaisi oikeutta pahantekijöitä vastaan ja turvaa naapurein aseilta jokaista vastaan, joka vihollisena vainoo hänen kunniaansa ja henkeänsä. Anelevana tuon jalon sankarin puolesta seison minä teidän keskellänne: teidän vallassanne on myöntäminen tahi kieltäminen. — Syvä äänettömyys seurasi hänen sanojansa, vihdoin nousi Isanbart seisovallensa, hänen pitkä, hopeanharmaa tukkansa liehui hänen arpisten kasvoinsa ympärillä, hänen korkea vartalonsa nojasi sauvaan, mutta voimallisesti kaikui vanhuksen ääni, ja miehet kuultelivat häntä kunnioituksella. — Sinun, ruhtinas, sopii puhua niin, kuin olet puhunut. Me olemme tottuneet siihen, että sinä lähestyt kansaasi lahjoilla, ja kun sinä lähestyt meitä pyynnöillä, ovat meidän sydämmemme halukkaat myöntymään. Hyvä maine on sillä urholla, ja että se on hän itse, eikä mikään petollinen maankuleksija, siitä on meillä takauksena runoilijan lauseet, se vuorovieraisuuden merkki, jota hän on verrannut meidän isäntämme hallussa olevaan merkkiin, ja ennen kaikkea hänen kasvoissansa ja vartalossansa ilmestyvä majesteetillisyys. Mutta me olemme pantu monien menestyksen vartijoiksi ja varovaisuuteen kehoittaa levotoin aikakin, sentähden on vakava neuvotteleminen tarpeen ja ajatusten kuulustaminen, jotka kentiesi jakavat kansan urhot eri puolueihin.
Hän istui jälleen ja naapurit kumarsivat kunnioittaen päätänsä. Mutta äkkiä nousi seisovallensa Rothari, ruhtinas vanhaa päämiessukua ja paksu mies, punaisilla kasvoilla sekä punaisella tukalla ja joka oli mainio juomatoveri, urhollinen sodassa ja hauska karkeloissa, miehet nimittivätkin häntä pilallaan "turpeaksi kuninkaaksi." — Aamulla annetun neuvon, — sanoi hän, — pitää oleman kuin aamujuoman, lyhyen ja voimakkaan. Minun ajatukseni mukaan ei tässä tarvita pitkiä mietintöjä, me olemme nykyään juonut hänen muistoansa viinissä, emme kait tänä päivänä kaada vettä hänen maljaansa; hän on urho, jolla on kaksi hyvää takausta, runoilijan laulu ja meidän suosiomme, se riittää minusta; minä äänestän hänelle vuorovieraan oikeutta.
Vanhat hymyilivät tuon rehellisen miehen innolle, ja nuoremmat huusivat hänelle myönnytystänsä; silloin nousi seisovallensa Sintram, Theodulfin setä, mies ilman silmäripsittä, tummilla silmillä ja laihoilla kasvoilla, ankara isäntä, hirmuinen vihollisillensa, mutta viisas neuvoissa ja suuresti arvossa pidetty kuninkaan hovissa. — Sinä, ruhtinas, olet ystävällisellä mielellä muukalaista kohtaan, ja hän itse ansaitseekin sen, sanotte te; tämä antaa suunnan minunkin toivomuksilleni, ja mielelläni tahdon tervehtää häntä vieraanamme, samoin kuin me myös väliin tervehdimme muukalaista matkamiestä, jonka ylistystä runoilijan suu ei ole lausuellut. Mutta epäluulo hätää tämän toivomuksen rinnastani, ja minä kysyn: tuleeko hän kaukaa meidän ystävänämme? Eihän kaikki meidän nuoret sotilaamme ole viihtyneet kotimaisemillaan, ja minä muistelen niitäkin, jotka läksivät etsimään kunniata ja onnea. Kuka meidän veriheimolaisistamme on taistellut Allemanein puolesta? Minä en tunne yhtäkään. Mutta Romalaisten sotajoukossa on rohkeita urhoja meidän heimostamme, ja jos nämät ovat muukalaisen vihollisia, kuinka voimme me ruveta hänen ystäviksensä? Jos ne ovat kaatuneet, kuuluu meidän kylissämme kuolonvalituksia. Kuka on heidät lyönyt? Kentiesi se mainehikas miesi, joka itse kerskaili siitä kisatanhualla. Kuinka voimme me tarjota vierasvaraisuutta viholliselle, joka vihollisella kädellään on vuodattanut meidän omaisiemme verta? En minä tiedä, onko hän sitä tehnyt, mutta joll'ei hän ole sitä tehnyt, on sattumus ollut siihen syypäänä; se oli kuitenkin hänen tarkoituksensa, sotiessaan Athanarik-kuninkaan puolesta. Olen kuullut romalaisjoukossa väitettävän Caesarin saavan voitoistansa kiittää ainoastaan niitä kansakuntia, jotka puhuvat meidän kieltämme; ikäänkuin jättiläiset kohouvat meidän maan punaposkiset pojat mustasilmäisten muukalaisten yli. Caesar palkitsee heitä rannerenkailla ja kunniamerkeillä sekä korkeimmilla virkasijoilla. Kysykäätte Romassa suurista sotureista ja ylhäisistä miehistä, niin tulevat romalaiset kaupustelijat kateisilla silmäyksillä vastaamaan: he ovat germanilaista verta. Missä tulee meidän nuorisomme voittamaan sotamainetta ja jumalien rakkautta, kun aseet saavat rauhallisina ruostua kotimaassamme? Maamme liika voima — mihin se joutuu, että veljet kotona saisivat nauttia perintöä, joll'ei Caesar avaa aarreaittaansa muukalaisille? Sentähden sanon minä hänen valtansa olevan meille hyödyllisen, ja ken häntä vastaan taistelee, vastustaa meidänkin etujamme. Pitäkäät huolta, ett'ei muukalainen sulje meidän miehiltämme sitä tietä, joka johtaa jalomielisiä urhoja kultaan ja kunniaan.
Miehet istuivat synkkinä, heihin koski kipeästi, että hänen sanoissansa oli totuutta. Silloin keskeytti vaitiolon Bero, Fridan isä, joka oli jyhkeä talonpoika; hän veti tyytymättömänä tuuheat kulmakarvansa pystyyn. — Sinä lähetit veljesi romalaisjoukkoon, — lausui hän vitkaan ja karhealla äänellä, — ja sinä istut veltossa rauhassa hänen tiluksillansa: minua ei kummastuta sinun ylistelevän noita vieraita sikiöitä. Mutta talonpoika ei iloitse noista korskeoista sotilaista, jotka palajavat sotaretkiltänsä romalaismaasta, sillä heistä tulee huonoja naapureja, he ylenkatsovat meidän tapojamme, kerskailevat, eivätkä, tee mitään hyötyä. Sentähden sanon minä nuot Romalaisten luo matkustamiset olevan kirous meidän kansallemme. Jos meidän nuoret soturit lähtevät muualle hankkimaan itsellensä mainetta vieraiden sotapäällikköjen palveluksessa, tekevät he sen omalla uskalluksellansa, eikä kansa ole valinnut eikä määrännyt heitä siihen. Sitä vastoin minä ylistän vakinaista kotielämää, kelpo kirveeniskua ja myöskin rehellistä rauhaa naapurein välillä, jotka kunnioittavat samaa jumalaa ja samaa kieltä kuin minäkin. Nyt on meillä rauha kaikkein kanssa ja, jos tänä päivänä tulee joku urhollinen toveri Allemaneista meidän liedellemme, suomme me hänelle sijaa tulen ääressä, ja, jos huomenna tulee romalainen soturi, joka näyttää meistä rehelliseltä mieheltä, teemme hänelle kentiesi samoin. Kumpaisenkin täytyy elää hiljaisuudessa meidän lakiemme mukaan, ja jos he kadehtivat toisiltansa ilmaa ja lieden tulta, ottakoot miekkansa ja ratkaiskoot taistelunsa kylän rajamerkkein ulkopuolella. Iskut, joita toisillensa antavat, ovat heidän asiansa eikä meidän. Sentähden on minun sanani: tänne on tullut urhollinen sankari; olkoonpa hän Romalainen tahi Vandali, on hän tervetullut meidän liedellemme, me pysymme kaikissa tapauksissa isäntinä huoneissamme ja pidämme hänet aisoissa, jos hän haluaisi häiritä maan rauhaa.
Näin puhui hän sekä laskeutui äreänä istuimellensa, ja vanhat jupisivat myöntymystänsä. Silloin nousi seisovallensa Albwin, muuan jalo mies; hänen kartanonsa ylisillä sanottiin haltijan ikivanhoista ajoista pitäneen asuntoansa ja yöllä tuuditelleen hänen su'ussansa syntyneitä lapsia, ja että nämät siis eivät kasvaneet samoin kuin muut ihmiset; sillä hienojäsenisiä ja vähänläntiä olivat kaikki hänen verestänsä syntyneet, mutta samalla kertaa jaloja olennoltansa ja kaunopuheisia miehiä; Ja hän lausui: — Kentiesi voit itse, ruhtinas, sovittaa yhteen herrojen ja talonpoikain mielipiteet; kaikki suovat he mitä parahinta urholle, joka saapui sodasta sinun liedesi ääreen. Heitä vaan huolettaa, että hänen kohtalonsa kentiesi tulevaisuudessa saattaisi tuottaa onnettomuutta meidän kansallemme. Sillä jalosukuinen mies ei voi virua toimetoinna isäntänsä katon alla, vaan kerää itsellensä ystäviä ja hankkii myöskin vihamiehiä; jota enemmän jonkun sankarin maine kulkee maassa, sitä voimakkaammin vetää hän puoleensa seuraajia teillänsä. Me emme ole niin saitoja, että me lukisimme, kuinka monta päivää me olemme pitäneet matkustavaa miestä huoneessamme, niin me emme tiedä tuon urhon aikomuksia; ja sen tähden olkoon minun sallittu kysyä isännältä. Jos muukalainen haluaa lepopaikkaa ja asumusta täällä ainoastansa lyhyeksi ajaksi, ei tarvita mitään neuvottelua. Jos hän taas tahtoo päättää tulevat päivänsä meidän kansamme seassa ja rakentaa majansa meidän maallemme, silloin täytyy meidän viisaasti punnita ei ainoastansa muukalaisen vaan omaakin parastamme.
— Sinä muistutat syystä tätä, — lausui ruhtinas vakavasti, — ja sittenkin täydyn kieltäytyä vastaamasta kysymykseesi. Sinä tiedät itse, että kestittäjän ei sovi tiedustella, millä hetkellä hänen vieraansa lähtee pois, ja jos sen voisinkin, en kuitenkaan sitä tässä tapauksessa tekisi, sillä onnetoin se jalo urho on, eikä hän itsekään tiedä, sallitaanko hänen pian, vai ei koskaan, palata isänmaahansa.
Taaskin nousi Rothari, tuo hillitsemätöin sankari, seisovallensa ja puhui vihaisesti: — Mitä veroittaa tinkiminen ajasta? Kun me, Thüringin miehet, avaamme sydämemme, emme tee sitä joksikuksi ajaksi. Antakaa hänelle vuorovieraan oikeudet kansassa ja lopettakaa siten asia.
Miehet huusivat ääneen myönnytystänsä ja ryykäsivät seisomaan istuimiltansa. Silloin juoksi Sintram piirin keskelle ja huudahti kimakalla äänellä kiukustuneelle joukolle: — Pidä huolta, ruhtinas, ettei meidän kansamme päämiehet rupea juoksemaan kuin pojat kauniin linnun perässä tuntemattomaan kuiluun; minä vaadin äänettömyyttä, sillä vähänpä on tähän asti ajateltu, mitä meidän menestyksemme vaatii.