Ruhtinas viittasi sauvallansa, nuristen laskeusivat miehet istumaan, ja uhkaava kohina syntyi Sintram'ia vastaan, mutta joutumatta tästä hämille jatkoi tämä: — Voimakas sinä olet, ruhtinas, ja terävät ovat miestesi aseet, mutta Thüringissä me elämme ja asumme, ja kuningas meitä on hallitsemassa; sehän on paikallansa, että kuningas antaa tuolle vieraalle kuninkaan pojalle suojeluksensa, emmekä me. — Bisino-kuningasko, Mustikka-kuningasko? — huusi vihaiset äänet. — Vaatiiko Sintram kuninkaan käskyn määräämään niitä lupauksia, joita me liedemme tulen ääressä teemme? — huudahti eräs tummaverinen Thüringiläinen.
Kuningas on korkein hallitsija, sanoi Answald-ruhtinas varovasti, — kansan neuvostossa pitää hänen nimeänsä kunnioituksella mainittaman.
— Sen minä kyllä tiedän, — vastasi tuo pelkäämätöin Sintram uhkaaville miehille, ett'emme kysy kuninkaalta neuvoa, kun joku väsynyt matkustaja, jonka nimeä ei kukaan ole kuullut, ottaa sijan meidän penkillämme; mutta hän, joka nyt on tullut, on mainio sotilas, Romalaisten vihollinen. Me emme tunne kuninkaan ajatuksia, josko vieras olisi hänelle hyödyksi tahi vahingoksi, ja josko hän, joka valvoo kansan rauhaa, ylistäisi tahi moittisi meitä lahjoittamistamme vuorovieraan oikeuksista.
Silloin nousi seisovallensa Thuribert, ylimäinen pappi, joka istui ruhtinaan oikealla puolella ja alkoi korkealla äänellä, joka kaikui mahtavasti pilarikatoksen alla: — Sinä kysyt, josko kuningas tulee lempeänä osoittamaan meille suosioansa, tahi vihastuneena kääntämään pois kasvonsa meistä. Minä en moiti sinun levottomuuttasi, tiedusteleehan moni jäniksen polkua ja huuhkaimen ääntä. Mutta minä ilmoitan teille, mitä meille ilman näkemistäkin on tunnettua. Ihmisten jumalat ovat käskeneet, että viattomalle muukalaiselle pitää suoda maata ja vettä, ilmaa ja valoa. Jos kuningas vihastuu meihin siitä, että me käyttäymme kunniallisina miehinä turvaa rukoilevaa kohtaan, täydymme sen kärsiä, sillä jumalien viha on ankarampi kuin kuninkaan epäsuosio. Jos tuo mies on teidän vihollinen sen vuoksi, että hän löi Romalaiset, sammuttakaa heti tuli liedestä, jonka ääressä hän istuu, ja saattakaatte hänet pois tuonne metsärajan toiselle puolelle. Mutta sellaisen ajatteleminen, että hänestä kentiesi saattaisi tulla meille huolta, kentiesi ei, se ei ole tapa meidän maassamme eikä jumalien tahto. — Kuunnelkaat hänen sanojansa, — alkoi Isanbart uudestansa. — Minä näin poikieni kaatuvan sodan temmellyksessä, myös minun poikani pojat ovat kadonneet maailmasta, enkä tiedä, minkätähden minä yksinäni olen jätetty taistelemaan yön ja päivän, kesän ja talven, miesten sydämessä vallitsevan vihan ja rakkauden välillä. Mutta kentiesi ovat jumalat jättäneet minut eloon, voidakseni kertoa nuoremmille heidän isäinsä kohtaloista. Muinoisena aikana, niin ovat vanhat minulle kertoneet, asui jokainen Thüringen'issä vapaana miehenä maatilkullansa, ja valalla vahvistettu yhteysliitto oli olemassa kunkin kihlakunnan välillä. Mutta eripuraisuutta syntyi kansassa, pohjoisissa kihlakunnissa asuvat miehet taistelivat menestyksettä Sachsilaisten aseita vastaan. Silloin valitsivat edellämainitut itsellensä kuninkaan, he valmistivat valtaistuimen ja asettivat hallitsijan-merkin erään sankarin otsalle, joka oli saavuttanut mainetta sotaisissa toimissa. Ja tästä syntyi mahtava hallitsijasuku, se rakensi itsellensä kivilinnan kedolla olevista kivistä ja keräsi kansan soturit sen muurien sisäpuolelle. Mutta meidän esi-isämme, metsissä asuva kansa, viljelivät vapaina perittyä maatansa, eivätkä tahtoneet kuullakaan minkäänmoisesta kuningasvallasta. Kau'an kesti kansamme riita kuninkaan miesten kanssa. Kun kuninkaan joukot ryntäsivät meidän rajoillemme, ajoimme me karjamme metsään ja katselimme synkeällä mielellä, miten laaksoissa asuvat miehet sytyttivät meidän kartanomme tuleen. Me keräännyimme rytöhakkauksien taakse ja luimme, minä päivänä voisimme saada kostoa kuninkaan karjalaumoille ja sotureille. Vihdoin tarjosi kuningas keskinäistä sopimusta. Minä olin lapsi, kun meidän kihlakuntamme miehet ensi kerran taivuttivat niskansa kuninkaan punaisen lipun alle. Siitä ajasta alkaen lähetimme me nuoret miehemme hänen sotiinsa ja palkinnoksi asettautuivat kuninkaan soturit meidän riveihimme, kun meikäläiset joutuivat riitaan Kattein kanssa. Nuristen ovat kuninkaat katselleet meidän penseätä nöyryyttämme, usein ovat heidän lähettiläänsä koettaneet veroittaa meidän karjojamme ja lukea lyhteet meidän pelloillamme, useamman kuin yhden kerran on teidän elinaikananne tappelu syntynyt kuninkaan miesten kanssa. Yhteinen etu pakoitti taaskin rauhaan, mutta kateellisina katselevat kuninkaan neuvonantajat linnan harjalta meidän vapaata metsäämme. Vielä elämme me rauhassa; sormuksen ja viitan lähettävät he vielä kuninkaan linnasta meidän päämiehillemme, ja korkea-ääniset tervetuliaishuudot kaikuvat meidän miehillemme kuninkaan linnassa. Kuitenkin varoitan minä teitä, ett'emme nöyränä antaunnu herrain palvelukseen, ett'emme mene kysymään, eikä Bisino-kuninkaan tarvitse antaa vastausta, jott'emme pyytäisi hallitsijalta armolahjaa. Sillä pieninkin syy saadakseen osoittaa ylivaltaansa on tervetullut kuninkaan hovissa. Olkoon muukalainen tullut iloksi tahi suruksi kuninkaan miehille; jos me kysymme heiltä neuvoa, saattavat he meille murhetta. Jos me tänään kysymme jotakin vuorovieraisuuden suhteen ja pyydämme sieltä turvaa, tuovat kuninkaan lähettiläät meille huomenna käskyjä. Sentähden näyttää minusta parhaalta, että pysytään entisellään. Suojan antaminen muukalaiselle on meidän yksityinen oikeutemme eikä kuninkaan. Tällainen loppu tehtäköön asiasta. Ollessani parhaissa voimissani, olin minä seuralaisena meidän isäntämme isälle hänen retkillänsä vieraissa maissa; minä seisoin sodassa sen sankarin rinnalla, jonka poika nyt odottaa turvaa meidän lietemme ääressä. Lempeä mies, jalomielinen ja miehekäs, oli hänen isänsä, ja minä näen pojan olevan samaa luontoa. Nähdessäni äsken tuon nuoren urhon kisatantereella, heräsi minussa taaskin muisto muinaisista ajoista, ystävän silmän minä näin; enkä vihamiehen ja minä uneksin uudestaan tarttuvani siihen kuninkaalliseen käteen, jota minä kerran vieraassa maassa olin kosketellut; ja sentähden tahtoisin minä hankkia hänelle kansan suosion ja sijan meidän penkillämme. — Vanhus laskeusi vitkallisesti istumaan, mutta korkeaäänisiä huutoja kajahteli lieden ympärillä, ja miekat kahisivat huotrissansa. — Terve, Isanbart, terve Ingo; me suomme hänelle vuorovieraan oikeuden! — Ruhtinas nousi seisovallensa ja lopetti kokouksen: — Minä kiitän teitä, kansalaiset. Mitä tässä on keskusteltu, pitäköön paikkansa ja tulkoon täytäntöön, älköönkä kukaan kantako vihaa toisellensa sanoista, jotka jo ovat olleet ja menneet; sillä yksimielinen päätös on tarpeen kansan päämiesten kesken, ett'ei epäröiminen ja väitteleminen rikkoisi rauhaa kansan keskuudessa.
Answald-ruhtinas kävi jokaisen miehen luona ja sai jokaiselta kädenlyönnin tehdyn sopimuksen vahvistukseksi; Sintram'kin löi kättä ja hymyili ystävällisesti, kun ruhtinas katsoi häneen. Mutta Rothari paiskasi kätensä ruhtinaan käteen, että mäjähti ja huudahti samalla: — Minua se ilahuttaa. — Ja kuullen tuon innostuneen miehen sanoja ilmestyi hymyily toistenkin vakaisille kasvoille. Tallipäällikkö avasi oven, ja urhot menivät arvokkaalla ryhdillä salista kentälle, johon yleisö oli kokoontunut. Siellä suotiin kansan suostumuksella vuorovieraan oikeus muukalaiselle, häntä kutsuttiin astumaan heidän joukkoonsa ja hänet saatettiin sitte pyhänä pidetyn tavan mukaan ruhtinaan suuren liesikattilan luokse. Tämän ääressä vannoi kansa ja Ingo valansa.
Mutta ruhtinas kääntyi vieraansa puoleen lausuen: — Valalla on nyt liitto vahvistettu, ja minun talossani pitää laitettaman huone sinun asuttavaksesi, Ingo, niin kau'an kuin haluat. Mutta valitse itse kamaripalvelijasi, ota minun miehistäni kenen tahdot, ainoastansa tallipäällikköä, Hildebrand'ia ja Theodulfia, joka itsekin on jalosukuinen, en minä mielelläni antaisi. Jokainen niistä muista tulee pitämään itsellensä kunniana saada vannoa sinulle uskollisuutta ja seurata sinun askeleitasi, niinkau'an kuin sinä viihdyt meidän luonamme, erittäinkin kun saavat kuulla sen olevan minun toivomukseni. — Silloin meni Ingo Wolf'in luokse ja sanoi: — Sinä olit ensimäinen, joka tarjosit muukalaiselle suolaa ja leipää teidän maanne rajalla ja ystäväksi olet sinä sittemminkin näyttäinnyt. Rohkenetko ruveta maanpaossa olevan miehen seuralaiseksi? Muita aarreaittoja minulla ei ole paitsi metsää ja aroa, jos ruhtinas sallii minun niissä etsiä riistaa, kuin taistelukenttä kaatuneiden vihollisten rannerenkailla. Köyhää isäntää tulet sinä seuraamaan, eikä minulla ole muuta palkkaa sinulle tarjottavana kuin rehellinen sydän ja uskollinen apu keihäällä ja kilvellä. — Wolf vastasi: Opeta minulle, haltijani, sotataitoasi, niin olen minä vakuutettu voittavani kultaa ja aarteita, jos Jumalat suovat minun olla hengissä tappelun loputtua. Mutta jos ne kutsuvat sinut asuntoihinsa, tiedän minäkin saavuttavani kunniata seuratessani sinun jälkiäsi. — Näin puhui hän ja vannoi vieraalle uskollisuuden valan.
Theodulf'kin oli halunnut sovintoa Ingon kanssa. Jo pitojen jälkeisenä iltana, kun ruhtinas oli saattanut vieraansa kunniaistuimelle, oli Sintram muiden samaan sukuun kuuluvien miesten kanssa Theodulfin puheilla. He olivat salaa neuvotelleet, miten taistelu näiden kumpaisenkin vastustajien välillä olisi estettävä, ja Theodulf oli senjälkeen sukulaistensa seuraamana tullut Ingon luoksi ja sanonut: — Toisenlaiselta näyttää maisema silloin, kun aurinko on pistäynyt näkyviin pilvien takaa. Niinpä en minäkään tuntenut sinun arvoasi, lausuessani sinulle kiivaita sanoja. Minun puheeni ei tarkoittanut sinua, vaan nimetöintä miestä, joka nyt on kadonnut; unohda siis sinäkin nuot loukkaavat sanat, että minä en olisi ainoa meidän joukossamme, jota kohtaan sinä syystä kannat vihaa. — Ja ruhtinas lisäsi. — Hän puhuu järkeviä sanoja, eikä kukaan meidän joukossamme suo sinulle pahaa, uros. Minä itsekin toivon sovintoa hänen puolestansa, sillä minähän salasin sinun nimesi meidän talon miehiltä. Silloin vastasi Ingo: — Pilkkasanat unohdin minä, Theodulf, runoilijan laulaessa ja vastenmielisesti miettisin minä enään kostoa.
Rusottavassa kullanloisteessa nousi Ingolle uusi aurinko. Mutta vuoriseuduissa seuraa lämmintä aamua ukkoisen jyrinät, ja sydämenkin lämpö haihtuu helposti vihamielisten ajatusten myrskyssä.
4.
Kuninkaan hovissa.