Kuninkaanlinnassa istui Gisela-kuningatar korkeaselkäisellä istuimella; hän nojasi päätään valkoista käsivarttansa vastaan, ja hänen kiharainen tukkansa valui alas kuninkaallisen pääkoristeen alta hänen kätensä yli ja peitti hänen silmänsä. Hänen jalkainsa juuressa istui muuan palvelijatar, asetellen kuningasparin ateriassa käytettyjä kulta-astioita takasin lippaasen, hän laski niiden luvun, ennenkuin sulki lippaan ja vei tämän kuningattaren aarreaittaan; hymyillen näki hän kasvonsa rumennettuina tuossa mutkistetussa metallissa ja katsahti hallitsijattareensa; mutta kuningatar ei pitänyt lukua kullasta. Muutaman askeleen päässä heistä istui Bisino-kuningas, urhollinen soturi, rotevasti kasvanut jyhkeillä jäsenillä ja leveillä kasvoilla: poskessansa oli hänellä musta luomi, joka meni perinnöksi hänen suvussansa, ja yksi hänen esi-isistänsä oli saanut kärsiä ivaa ja pilkkaa tämän takia, mutta nyt pidettiin sitä kuninkaanmerkkinä, ja vaikka se ei ollutkaan kauneudeksi, oli se kumminkin ylpeydeksi. Kuningas ei ollut leppeä mielessänsä, hän oli ryyppinyt niin ylellisesti, että verisuonet hänen otsassansa olivat paisuneet, ja hän tiuski Volkmar-runoilijalle, joka seisoi hänen edessänsä.
— Minä olen käskettänyt sinut tänne aterian jälkeen, — sanoi kuningas, — jotta kuningatar saisi kysellä sinulta, mutta hän ei näytä huomaavankaan meidän olevamme täällä.
— Mitä suvaitsee minun puolisoni käskeä? kysyi Gisela-kuningatar, nousten ylpeästi seisovallensa.
— Onpa todellakin syytä, — mörisi kuningas, — pitää silmänsä auki, kun Rhen-virran varrella asuvat kuninkaat kantavat rautakahleita ja viruvat kosteoissa vankiholveissa.
— Miksi ojensivat he kätensä kahleisiin? — vastasi Gisela kylmäkiskoisesti. — Sille, joka johtaa tuhansittain sotureja manalan majoihin, soveltuu huonosti, että hän itse jää jälkeen. Minä näen nuot urholliset kuolemanhaavoissansa kukkivalla kedolla, vaan nuot verettömät kasvot vankeudessa eivät minua liikuta.
— Urhollisiakin voi onni pettää, — lausui kuningas, silmäillen arasti puolisoansa. — Mutta sinä, mies, et ole vielä kertonut kaikkia. Muuan uros pääsi pakoon ja tuli minun maahani; ruhtinaan talossa nousi riemu korkealle, sali kaikui eläköönhuudoista Ingolle, sinä, soittoniekka puheliaalla kielellä, olit läsnä, miksi olet sinä nyt muuttanut laulusi? Toisin kaikui sinun laulusi metsäisessä salissa.
— Vähänpä kunniaa olisi runoilijalle, jos hänen laulunsa yksiäänisenä jurisisi yhdellä kielellä. Minun toimeni on omansa antaminen kullekin, jotta kuulijoiden sydämet riemuitsisi. Minä en salannut kuninkaaltani urhojen nimiä, sillä mainehikkaat toimet menevät jälkimaailmalle minun suuni kautta. En minä kuitenkaan luullut pakolaisen voivan herättää levottomuutta meidän suuren hallitsijamme sielussa.
— Minä tunnen sinut, — huudahti kuningas, päästäen vihansa valloilleen, — sinä sukellat käsistäni nopeasti kuin saukko virrassa, varo nahkaasi minun miesteni lyönneiltä.
— Runoilija on rauhoitettu villienkin kansojen luona. Sinun miehesi, kuningas, nuot uhkeat, joiden melu nyt pihalta tunkee tänne kivitorniin saakka, nekin kunnioittavat runoilijaa; sillä jokaisen ilkityön antaa hän kuulua pitkin maita, ja jos hänen suunsa ainaiseksi tukitaan, kostavat hänen urholliset virkatoverit hänen kuolemansa. Sinun vihasi ei minua peloita, mutta vastenmielisesti menettäisin minä sinun suosiosi, sillä runsaasti olet sinä palkinnut uskollisen palvelukseni. En voi käsittää, mintähden minun kuninkaani tyytymättömyydellä kuulee muukalaisen nimeä; minusta näyttää pakolainen urholliselta mieheltä, uskolliselta ystävillensä eikä haluavalta toisten omaisuutta.
— Sinä puhut, kuten pitääkin, — sanoi kuningatar ystävällisesti, — ja kuningas tuntee hyvin sinun arvosi. Ota tässä kuninkaan palkinto tiedonannostasi, vaikka se oli surullinenkin.