— Sinä olet kertonut kuninkaan pöydässä paljon, sanoi hän hymyillen runoilijalle, — joka aikaansai minun herrassani raskaita ajatuksia; suo minun kaikessa ystävyydessä tietää, kuinka sinä itse vältit Romalaisten kahleet, sillä vaara oli sangen lähellä, että minä olisin menettänyt jalomielisen miehen, joka usein on saattanut minulle iloa. Jos sinulla on laulu omasta hädästäsi, huvittaa minua sen kuuleminen.
— Vähänpä minä sillä hetkellä ajattelin itseäni, kuningatar, minä katselin toista, joka pelasti minut ja heitti itsensä pahempaan vaaraan. — Varmaankin oli se tuo muukalainen, josta olet puhunut, — sanoi kuningatar, — aloita laulusi ja hiljennä äänesi, jos voit, ettei suomattomia korvia tunkeudu ovelle.
Volkmar alkoi hiljaisella äänellä kertoa venheretkestä ja hyppäyksestä Rhen-virtaan. Pienen akkuna-aukon läpi tunki ilta-auringon kultaiset säteet ja heittivät kimalluksensa runoilijaan, missä hän seisoi ja syvällä liikutuksella lauloi siitä, mikä oli pannut hänen sielunsa väräjämään; kuningatar istui varjossa, ja taaskin valui hänen runsaat hiuksensa käden yli, joka tuki hänen alesvaipunutta päätänsä; liikkumatoinna istui hän siinä, vajonneena omiin ajatuksiinsa, kunnes runoilija lopetti laulunsa jälleennäkemiseen ruhtinaan salissa.
— Se laulu on kunniaksi kahdelle, hänelle ja sinulle, — lausui kuningatar lempeästi runoilijan lopetettua laulunsa. — Vaella jumalien siunaamana saleihin ja liesien ääreen, jotta tieto tästä leviäisi kansassa.
Kuningas istui illanvietossa miestensä kera; tuon voimakkaista miehistä kootun henkivartija-joukon riemu ja nauru kaikui lieden ympärillä, ja suurista sarkoista sekä maljoista juotiin tuota maustettua juomaa. — Soita sitä tanssileikkiä, runoilija, — huudahti muuan noista hurjista miehistä, — jota sinä tänään olet opettanut kuninkaan naisille, jotta mekin osaisimme hyppiä taitavasti sävelten mukaan kentällä. — Anna hänen olla, — pilkkasi Hadubald, muuan arpinen soturi, joka ennen oli ollut henkivartijana romalaishovissa ja nyt oli kuninkaan palkkalainen, — hänen laulunsa on juuri sopiva kurkien hyppiessä kanapihassa. Siitä, ken on nähnyt tanssijattaria, noita suloisija neitoja Aleksandriasta, tuntuu talonpoikien tallusteleminen nurmikolla hanhiparven astunnalta.
— Hän on käynyt ylpeäksi, — huudahti toinen, — siitä alkaen, kun hän salaisi kuningattaren antaman kultamaljan viittaansa; ole varoillasi, Volkmar, sillä vaarassa on sen vaeltajan kulta, jonka tie kulkee aron poikki.
— Wolfgang on sinun nimesi, — vastasi runoilija, — ja suden tavalla kuljeksit sinä vaanien aron poikki; huonosti sopii kuninkaan penkillä sinun ahne silmäyksesi kuningattaren antamaan lahjaan.
Hän otti soittimen käteensä, kosketteli sen kieliä ja lauloi tanssileikin säveleitä. Silloin tempoi urhojen kinttuja, he löivät käsivarsillansa tahdissa pöytään ja polkivat tahtia jaloillansakin; kuningaskin naputteli kädellänsä viinimaljan kanteen ja nyökkäsi päällänsä onnellisena viinistä. Mutta toista säveltä laulettaessa nousivat nuot simasta päihtyneet miehet jaloillensa, ainoastansa vanhat vastustelivat ja puristivat vakavasti kättänsä juomasarven ympärille, vaan toiset sitävastoin alkoivat tanssia pitkässä jonossa penkkien ympärillä, että sali kaikui. Kuningas hymyili. — Sinä ymmärrät vallita heitä, — lausui hän runoilijalle, — tule lähemmäksi, Volkmar, sinä, jolla on tuo viisas kieli, istaudu minun rinnalleni, jotta minä ystävällisesti saisin sanoa sinulle ajatukseni. Minä olin tänään kiukkuinen sinua kohtaan, mutta tarkoitukseni ei ollut paha, vaan sinun tuomasi viestit olivat vielä raskaina mielessäni. Mutta mitä tulee tuohon kultamaljaan, jonka kuningatar on sinulle lahjoittanut, ei minun vanha asetoverini ollut väärässä siinä, mitä hän lausui minulle. Kulta on herrojen metalli, eikä sovi alhaisempien miesten laukulle; laulathan sinä itsekin sen tuottavan onnettomuutta maailman ihmisille. Viisaasti tekisit sinä, jos sinä hiljaisuudessa ja vapaasta tahdostasi veisit lahjan takasin minun aarre-aittaani.
Runoilija halusi mielellänsä pitää kalleuden omanansa ja vastasi: — Se, jota haltijan silmä himoitsee, ei tuota minkäänmoista onnea palvelijalle; muistakaa toki, herra, että kuninkaankin aarre-aitassa kasvaa kirous siitä kullasta, johon on tarttunut niiden ihmisten murhe ja mielipaha, jotka sen ovat menettäneet.
— Ole huoletta siitä asiasta, — vastasi kuningas viekkaasti, — minua ei se laisinkaan sureta.