— Mutta kun kuningatar saa kuulla minun antaneeni niin vähän arvoa hänen lahjallensa, tulee hän syystä minuun närkästymään, — lausui runoilija.
— Hän tuskin sitä tunteekaan, Volkmar, usko minua, — jatkoi kuningas houkutellen. — Hänestä on tykkänänsä yhdentekevää, josko se on kullasta tai vaskesta. Kun metsän asukkaat ensi syksynä lähettävät hevoisiansa minun kartanohoni, saat valita itsellesi oivan juoksijan pyöreillä kavioilla, ja minun kamaripalvelijani tulee antamaan sinulle komean pu'un vaatearkuista, joka tulee tuottamaan sinulle suurempaa arvoa kansan seassa kuin malja. Sillä minä tarkoitan sinun parastasi, Volkmar, minä pelkään sinun puolestasi minun miesteni kateutta.
— Loukkaavia sanoja on minun täytynyt kuulla kuninkaan lieden ääressä, — lausui runoilija mielipahoissaan.
— Älä niistä ole pahoillasi, Volkmar, — neuvoi kuningas sovinnollisella äänellä, — tosi on, että heidän puheensa on välistä raakaa, ja töin tuskin saan minä hillityksi heidän väkivaltaisuuksiansa; mutta kuninkaan taito on osata saada hyötyä jokaisesta tavallansa, ja kullan sekä lämpöisen sijan edestä minun penkilläni toimittavat he rivakkaina kuninkaan palvelijoina kaikki, mitä minä tahdon, eivätkä pidä lukua josko työ on verinen tahi ei. Kuinka voisi kuningas hallita kansaa ilman semmoisitta palvelijoitta? Sillä ylpeä on näiden miesten mieli, kukin tekee mitä hän haluaa, kukin uhmailee oikeuksistansa ja täyttää kostonsa, eikä kukaan taivu toisen tahdon alle. Kaikki haluavat taisteluja ja arpia oman kunniansa vuoksi, ja heillä on kiirut mennä jumalien luokse. Minäkin aijon viimeiseltä vaatia sijaa jumalien asumuksissa, mutta vielä tahdon minä mieluimmin hallita maailmassa nöyryyteen taivutettuja niskoja; ja vaikka minun täytyykin tapattaa miehiä, milloin ne ovat minun tielläni, on niiden joukko kuitenkin vähälukuinen; mutta huolenpitäminen siitä, että muut saavat elää rauhassa perityllä maatilkullansa, on minun etuni ja kunniani, mietihän sitä, Volkmar, sillä sinä olet järkevä mies. Uppiniskainen on kansa, ja röyhkeä sen mieli, mutta kuninkaan velvollisuus on huolenpitäminen, mitä yleinen etu ja maan menestys vaatii. Älä soimaa siis minun uskollisia miehiäni. Parempi on, että he joskus tekevät jonkun kiivauden työn, kuin että kaikki muut mietiskelisivät väkivaltaisuuksia toisillensa, ja Thüringiläiset tulisivat vieraan sukukunnan palkkalaisiksi.
Runoilija oli vaiti. Kuningas jatkoi viekkaudella: — Viini on avannut minun sydämeni, ja minä tahdon puhua sinulle kuten ystävälle. Sano minulle suoraan ikäänkuin veljellesi, minkälainen mies on se muukalainen? Minä haluaisin mielelläni luottaa häneen, mutta hän on sitä hillitsemätöintä sukua, joka kerskaa jumalan muinoin maanneen heidän kantaäitinsä aviovuoteella. Senkaltaisista miehistä on vähän hyötyä maan päällä, heidän verensä on tummentunut kuin vanha sima tervatussa kivi-astiassa, he tuottavat kansalle pahan pöhnän, he käyttäyvät, ikäänkuin olisivat he sotajumalan heimolaisia ja pitävät kaikkein muiden kohtaloa akanana, jota he edessänsä puhaltelevat. Onko muukalainen sitä laatua?
— Minusta näyttää hänen rohkeutensa hauskalta ja hänen olentonsa huolettomalta, vaikka raskas kohtalo häntä rasittaa, — vastasi Volkmar.
— Miten käyttäytyy hän maljan ääressä? — kysyi kuningas, — minä katselen mielelläni punaposkista nuorukaista, jonka kielen kannan viini voi irroittaa.
— Hän osaa kunnollisesti suoriutua juomingissa ja puheessansa, — vastasi runoilija.
— Sittenpä on hän tervetullut minun huoneeseni, — huudahti kuningas ja löi viiniastiaansa.
— Mutta sinut olen minä valinnut uskotuksi lähettilääkseni tuomaan muukalaisen metsämajoista tänne minun linnaani; saata hänet minun kasvojeni eteen.