— Silloinpa on kaikki hyvin, Volkmar, — lausui kuningas leppyneenä ja nousi seisovallensa. — Juominki olkoon lopussa, nouskaat pois istuimiltanne, ja sinun, Volkmar, täytyy tänään tehdä palvelusta kamaripalvelijana, tue minua! — Kuningas nojasi raskaasti Volkmarin olkapäähän ja kulki hänen kanssansa pihan poikki kuningattaren makuuhuoneesen. Tiellä kuiskasi hän leikillisesti runoilijan korvaan: — Noh, veitikka, mihin malja joutui?
Volkmar avasi laukkunsa, jota hän kantoi vyöllänsä, ja tarjosi kulta-astian kuninkaalle.
— Piiloita se minun levättiini, — lausui kuningas, — sinun tähtesi tahdon pitää huolta, ett'ei Gisela-kuningatar huomaa maljaa.
Seuraavana aamuna lähti runoilija linnasta. Kuningas katseli epäluuloisena lähettiläänsä jälkeen ja mietti mielessänsä: — Nuot metsärevot eivät taida lähettää muukalaista minun linnaani. Jos he kieltävät täyttää minun vaatimustani, antaa se minulle syytä ryntäämään heidän kimppuunsa, lannistaa heidän talonpoikaisylpeytensä ja hävittää heidän vapaan yhteytensä. Mutta silloin valitsevat he Ingon päämieheksensä, hän näyttää minusta miehuulliselta urholta, ja saattaa syntyä kova ottelu halkopinojen ja metsäsienien seassa. Mikä asian lopuksi tulee, ei tiedä kukaan, eikä minulla ole halua antaa ruumistani astinlaudaksi, jonka päällä toinen kiipeää kunnia-istuimelle. — Näin joi hän simaansa surullisissa ajatuksissa, mykkänä ja umpimielisenä kuningatartakin kohtaan, joka suurilla silmillänsä tutkistellen häntä katseli ja väliin arvasi hänen ajatuksensa, vaikk'ei hän niitä lausunutkaan ilmi.
Päivä päivältä kului, vaan Ingoa ei kuulunut. Sitävastoin kolkutti Sintram, Theodulfin setä, eräänä iltana linnan portille. Kuningas otti hänet vastaan avosylin, pitäen hänen kanssansa kahdenkesken pitkän keskustelun, ja Gisela-rouva kuuli, miten kuningas, puristaen hänen kättänsä, antoi päämiehelle seuraavan vakuutuksen:
— Sinun etusi ja minun tulevat juoksemaan metsään yhdessä kuin kaksi sutta. — Mutta kun Sintram oli ottanut jäähyväiset, heitti kuningas hänenkin jälkeensä tyytymättömän silmäyksen ja nimitti häntä kierosilmäksi repolaiseksi.
5.
Metsämajoissa.
Ruhtinaan hovissa ja kylässä ratisivat elonkorjuuvankkurit, päämiesten urhot välistä unohtivat työn kiireessä kilpailuleikkinsäkin ja auttoivat työntekijöitä, leikkuumiehet sitoivat hurskaiden riemuhuutojen kaikuessa viimeisen lyhteen kansan mahtavalle jumalalle ja veivät tanssien rukiintähistä tehdyn seppeleen ruhtinaan kotiin. Paljassääriset lapset hääräsivät kuin rastaat metsänreunassa ja poimivat marjoja ja pähkinöitä suuriin, puunlastuista tehtyihin tuutteihin. Kaikki olivat innostuksissansa korjaamaan niitä hedelmiä, joita kedon jumalatar lahjoittaa tilanomistavalle miehelle. Ruhtinaan rinnalla katseli Ingo noita rauhallisia toimia, joita hän tähän saakka ainoastansa oli nähnyt uljaan sotaratsunsa seljästä; hän kuunteli tyytymättömyydellä, miten hänen isäntänsä päivitteli ikäänkuin talonpoika, että sudet olivat syöneet häneltä mullikan, mutta useimmin hymyili hän iloisesti, nähdessään Irmgard'in palvelijattarien joukossa, joille hän jakeli käskyjänsä. Sekä hänen että neitsyen sydän sykki riemusta, kun he muiden läsnäollessa kartanolla tahi kedolla tervehtivät toisiansa kohteliaasti ja joskus vaihtoivat muutaman sanan keskenänsä. Sillä tavat olivat ankarat hovissa, miehet elivät erillänsä naisista, ja sittenkun Ingo oli tehnyt vuorovieraan valan, karttoi hän häiritä talon rauhaa liiallisella likenemisellä. Melkein kaikki katselivat häntä ystävällisillä silmäyksillä, ainoastansa ruhtinattaren silmä oli synkkänä häntä katsellessansa. Hänen ylpeätä mieltänsä katkeroi, että Ingo vasten hänen neuvoansa oli voittanut hänen heimolaisensa urhojen kisassa, samoinkuin runoilija oli tehnyt mitättömäksi hänen toivonsa, että Ingoa kohdeltaisiin kuten tuntematointa matkailijaa. Ja muutkin seikat tuottivat hänelle levottomuutta. Hän oli valinnut heimolaisensa, Theodulfin, tyttärensä puolisoksi, ja hänen oma sukunsa sekä Answald-ruhtinas olivat jo monta vuotta sitten sopineet tästä. Nyt piti hän kaiheksivilla silmillä varalta tytärtänsä ja vierasta. Eräänä päivänä tuli kuljeskeleva ilveilijä taikalaatikollansa siihen seutuun, hän soitti pilliänsä ruhtinaan kartanon edustalla, kunnes kylän väki kokoontui sinne juoksujalassa; ruhtinaan urhotkin ja palvelijat astuivat ulos kartanon portista. Kun väki oli kerääntynyt piiriin miehen ympärille, alkoi tämä mongertaen kertoa, että hänen laatikossansa oli romalainen sankari kätkettynä, jota hän tahtoi näytellä, jos se miellyttäisi sotureja ja noita ihanoita impiä. Hän naaputti laatikkoon; silloin aukeni sen kansi ja pieni, ilkeännäköinen kummitus ihmisen kasvoilla ja romalainen kypäri korviensa yli pisti irvistellen päänsä näkyviin. Moni hätkähti takaperin, mutta rohkeammat nauroivat kummitukselle. Mies avasi laatikon, ja apina pujahti ulos, puettuna panssaripaitaan samoinkuin romalainen soturi. Se hyppi edestakasin nurmikolla laihoilla säärillänsä, heitti kuperkeikkaa ilmassa ja tanssaili. Alussa talonpojat hämmästyivät, sitten syntyi korkea-ääninen nauru ja ilohuutoja, jolloin Hildebrand juoksi saliin ilmoittamaan herroille: — Eräs ilveilijä tanssii portin ulkopuolella villin miehen kanssa, jota nimitetään apinaksi. — Silloin meni ruhtinaskin ja Ingo sekä naiset ulos, ja heistä oli hupaista nähdä apinan hullunkurisia hyppyjä. Lopulta otti apina kypärin päästänsä ja juoksenteli sinne tänne, jolloin mies sanoi: — Lahjoittakaatte, urhot, romalaiselle soturille ne romalaiset rahat, pienet ja suuret, joita teillä on kukkarossanne; jota jaloin sankari, sitä suuremman rahan. Jolla ei ole rahaa, pankoot munia ja makkaraa laatikkoon. — Silloin talonpojat nauroivat, ja monen käsi meni vyöhön; toiset toivat talosta kaikkea, mikä voisi olla soveliasta matkustajan eväslaukkuun. Herrojakin lähestyi muukalainen, ja ruhtinas sekä Theodulf ottivat esille romalaisia vaskirahoja lakkaristansa, ja Frida kuuli Theodulfin osoittaen Ingoa lausuvan ilveilijälle: — Tuo suuri sankari tuolla taitaa tulla antamaan sinulle runsaimman lahjan. — Kun mies apinansa kanssa lähestyi Ingoa, mietiskeli Frida levottomuudella, josko muukalainen ja hänen palvelijansa, Wolf, voisivat löytää mitään annettavaa ruhtinattaren lahjoittamien vaatteiden lakkarista ja estääkseen häpeätä, tempasi hän äkkiä irti yhden noista hopeahelyistä, joita ruhtinatar oli antanut hänelle kaulakoristeeksi, sekä lausui rientäen esille: — Tämän antaa sinulle tuo sankari, joka tuntee Romalaisten hypyt paremmin kuin sinä, jos sinä vastaat hänelle yhteen kysymykseen: missä pu'ussa on sinun kummituksesi, kun sinä anelet lahjoja Romalaisilta?
Mies otti hopean, vilkasi arasti Ingoon ja vastasi hävyttömästi tytölle: — Vandalein tervehdykset tiedän minä loukkaaviksi ja raa'oiksi. Mutta sinulle minä vastaan: Ken tahtoo tanssissa olla Romalaisten mieleinen, hänen täytyy tanssia alastomana. Mitä minun apinani tuossa tekee, neuvon minä sinuakin tekemään. — Frida huusi närkästyneenä hänen jälkeensä: — Minä luulen sinun tanssivaisen apinasi muualla pilkkaavan meidän kansamme sotureja, samoten kuin se meillä tekee muukalaisista. — Silloin nyökkäsi miehet myönnytystänsä ja kääntyivät nauraen pois ilveilijästä. Mutta Ingo astui hänen luoksensa ja kysyi: — Mistä tiedät sinä minut Vandaliksi?