Ingo seurasi tuon uskollisen miehen neuvoa. Kun hän laski palvelijansa käteen kaksi kultarahaa, joissa tuon mahtavan romalaisen Konstantin-keisarin kuva oli nähtävissä, huomasi hän miehen onnellisuutta ilmaisevista kasvoista ja sydämellisistä kiitoksista, kuinka kallisarvoisena sellainen lahja pidettiin metsämajoissa. Ja aterian loputtua astui hän toisten läsnäollessa Irmgardin luokse ja lausui:
— Sinun leikkisiskosi, Frida, on palvelijalle lahjoittamalla hopeallansa ostanut minulle iloisen sanoman; mielelläni haluaisin minä osoittaa hänelle siitä kiitollisuuttani ja minä pyydän sinua, neitsy, näillä rahoilla palkitsemaan hänen lahjansa. — Silloin kulki vieraan kulta kädestä käteen naistenkin joukossa, ruhtinas ja kaikki hyvänsuovat riemuitsivat, että heidän vieraansa oli käyttäynyt siten, kuin hänen arvonsa vaati. Ingo huomasi miesten nöyryydestä, että heidän hyvä tahtonsa oli lisääntynyt, sittenkun voivat toivoa palkintoa tehdyistä palveluksistansa; sillä kaikkein mielipide oli, että runsaasti antaminen oli isännälle ja runsaasti saaminen palkolliselle kunniaksi.
Mutta Ingo ajatteli lahjaa myöskin hänelle, jota hän lempi. Irmgardin seisoessa pihassa seljapuun lähellä, astui hän nopeasti syrjästä tämän luokse; Irmgard kuulikin hänen askeleensa, mutta hän ei kääntynyt ympäri, sillä hän ei suonut kenenkään näkevän iloa hänen kasvoillansa. Kääntyneinä poispäin muista, katsoivat he toistensa silmiin, ja tällä kertaa ei kumpikaan heistä huomannut satakieltä, joka oksalla hätäisesti kehoitti poikiansa pakenemaan. Ingo aloitti ystävällisen puheen: — Joutsenen puvussa lensi muinoin Svanhilda, minun sukuni kanta-äiti, maan päällä; siitä ajasta asti on joutsenen ulommaiset siipisulat olleet pyhänä merkkinä, jota miehet ja vaimot minun heimostani kantavat kypärissään tahi otsakoristeessaan koska he koristeleiksevat juhlaan. Me ryöstämme sulat elävältä linnulta, sillä joutsenen surmaaminen pidetään meidän kansassamme rikoksena. Tänään on minulle onnistunut voittaa senlainen koristus. Sinulle, ihana impi, minä sen tarjoan, jos sinä tahdot vastaan ottaa ja säilyttää sitä. Kynään olen minä piirustanut sen merkin, jolla minä kaikki omani merkitsen.
Irmgard peljästyi, sillä hän aavisti Ingon sulilla tarjoavan hänelle, mitä tämä ei rohjennut lausua sanoilla, ja hän kysyi epäröiden: — Kuinka voi se olla minun, joka on sinun omasi?
Ingo vastasi syvästi liikutettuna: — Siitä syystä ainoastansa on elämä minulle kallis, että minä tunnen neitsyen, joka kerran tulee kantamaan tätä merkkiä päässänsä julkisesti kaikkein ihmisten edessä. — Ja hän tarjosi taaskin neitsyelle sulkia.
Silloin otti Irmgard ne ja kätki ne vaatteisinsa. Melkein huomaamatta pyyhkäsi Ingon käsi hänen kättänsä, mutta hän tunsi koskettamisen sydämensä pohjassa.
— Irmgard! — kuului ruhtinattaren käskevä ääni pihassa. Vielä vaihtoivat näiden kahden silmäykset sydämellisen tervehdyksen, jonka jälkeen neitsyt riensi huoneesen päin.
— Mitä sanoi muukalainen sinulle äsken? — kysäsi äiti tyttäreltänsä; — hänen kätensä kosketti sinun kättäsi ja minä näin sinun poskesi punastuvan.
— Hän näytti minulle erään linnun sulkia, jotka ovat tunnusmerkkinä hänen suvussansa, kun urhot kantavat niitä päässänsä, — vastasi Irmgard, mutta taaskin lensi tuo kielivä puna hänen poskillensa.
— Kerran kuulin minä tyttöhupakon kohottavan niin korkealle äänensä sankarein salissa, että kaikki vaikenivat, samoinkuin metsän laulajat vaikenevat nuoren kä'en alkaessa kukkua.