Sinä olet minulle uskollinen, eikä minulla ole ketään paitsi sinua, jolle voisin uskoa itseni, jos sinulla on rohkeutta kärsiä haltijattaresi nurinata.
— Minä olen vapaana syntynyt; sinun palvelijattaresi olen minä luvannut olla, enkä ruhtinattaren, ja sinun tähtesi jään niinä ruhtinaan hoviin, vaikka minun isäni tahtoisi minun tulemaan kotia. Monta kertaa olemme me saaneet ruhtinattaren vihan; usko minulle nytkin, mikä sinun mieltäsi pahoittaa.
— Minun äitini suuttui meidän vieraaseemme, jota hän alussa kohteli niin ystävällisesti, ja minä pelkään häntä pahoin kohdeltavan; sillä missä perheen emäntä ei kehoita, ovat palvelijattaret hitaita.
— Ole huoletta niin kau'an, kuin nuori Wolf on hänen palvelijanansa. Jos minä annan tälle luvan, kertoo hän herrastansa enemmän, kuin me tahdomme kuullakaan. — Lausu minun kuullakseni kaikki, — sanoi Irmgard, — sillä hyvä on, että tiedetään, mitä vierailta puuttuu.
— Ja me kuulemme myöskin halulla kerrottavan yhdestä ja toisesta — vastasi Frida hymyillen. Paljon miellyttävämpi on minusta muukalainen, kuin tuo Theodulf-haikara, joka kantaa nenänsä pystyssä. Ja sen sanon minä sinulle: kun Theodulf'in puhemiehet tulevat taloon ja heitä tervehditään tervetulleiksi, tulevat he löytämään luudan portilla, jonka kautta he menevät pois, jotta he tietäsivät, mitä me, tytöt, ajattelemme heidän kosimisestansa.
Nämät rohkeat sanat kuullessansa, kätki Irmgard kasvonsa käsillään; kyyneleet vierivät ales hänen sormiensa lomista, ja koko hänen ruumiinsa värähteli tuskasta. Frida kietoi käsivartensa ruhtinaan tyttären ympärille, lankesi hänen eteensä polvilleen ja antoi hänelle kosolta suudelmia sekä helliä sanoja.
Eipä ollutkaan sattumus syynä, että Sintram-sankari vähän jälkeen äidin ja tyttären välillä olleen jupakan ratsasti pihaan. Hän istui kau'an ruhtinattaren huoneessa ystävällisessä keskustelussa isännän kanssa ja puhui taaskin sukulaisensa, Theodulf'in, puolesta naimisasiasta. Sillä niin kau'an, kun tuo urho oli valallansa sidottuna ruhtinaan palvelukseen, ei voinut julkinen kosiminen tapahtua. Mutta uudeksi vuodeksi päästäisi ruhtinas hänet valastansa, jolloin Theodulf saapuisi puhemiestensä kanssa, ja kevään tultua vietettäisiin häät. Kaikki määrättiin tarkoin, myötäjäisetkin, ja ruhtinatar kehoitti miehiä tämän salaisen sopimuksen jälkeen uudistamaan vanhan lupauksensa toisilleen. Sintram hymyili tyytyväisenä, ja kun hän taaskin nousi hevoisen selkään, ja kun hänen isäntänsä saattoi häntä portille ja siellä erkani hänestä huolettomana lämpöisellä käden puristuksella, katseli poismenevä täydellisellä ylenkatseella luutaa, jonka vihastunut Frida oli ripustanut portin pieleen; mutta Theodulf, joka oli tullut ottamaan jäähyväisiä, potkasi luutaa, että se lensi kau'aksi pois ja hän lähetti silmäyksen, joka ilmaisi katkerinta vihaa, Fridalle, jonka hän kohtasi pihassa.
Näin kului auringonpaisteen ja ukkoisenpilvien ohella herttainen suviaika. Elot olivat korjatut, ja talonpojat halukkaat pitämään kekkerejä. Mahtavimmat talot kihlakunnassa tahtoivat vuorostansa kestittää vierasta, juomakekkerit vaihettelivat metsästysretkien kanssa, ja ruhtinas sekä Ingo olivat nyt harvoin kotona. Vieras muuttui ruhtinalle yhä rakkaammaksi, kun tämä näki, kuinka talonpojat pitivät häntä arvossa ja kuinka jalosti sekä miehekkäästi hän käytti itsensä.
Vaimonsa huoneessa vallitsevista murheista ei ruhtinas huomannut vähääkään, sillä tuo viisas emäntä oli vaiti siitä, mikä olisi voinut herättää levottomia ajatuksia hänen puolisossansa, ja oli mielissänsä, että urho nyt viikkokausittaan samoeli kartanon ulkopuolella. Mutta Ingo huomasi Irmgardin kasvot olevan murheellisen näköiset ja hän oli pahoillaan siitä, että hänen oli niin vaikea saada puhua tämän kanssa kahdenkesken.
Eräänä päivänä ratsasti Ingo ruhtinaan kanssa samaan aitaukseen, johon hän ensiksi oli saapunut, vaeltaessansa vuorten yli. Metsässä putoilivat kellastuneet lehdet kahisten maahan, uutisviljelysten ympärillä kuului miesten metsästyshuudot ja koirien haukunta. Lihava karja juoksenteli ammuen ympäris, paimen valmisteliihe lähtemään sydänmaasta ja kulkemaan kotiin, ja herrastalon palvelijattaret työskentelivät taaskin viimeisen kuorman, tekemisellä maitokamarista vaunuille. Answald-ruhtinaan katsellessa varsoja seisoi Ingo Irmgardin vieressä. Neitsyt osoitti Fridaa, joka meni ohitse, maitokiulu kädessänsä. — Tästä lähteestä, — lausui hän, — sait sinä ensimäisen juomasi meillä, ja siinä, missä nyt seisot, näin minä sinut ensi kerran. Sen jälkeen on vihanta nurmi kadonnut, ja muuttolinnut lentäneet pois. — Sinunkin kasvoiltasi on ilo paennut, — vastasi Ingo sydämellisesti.