Mutta Irmgard jatkoi: — Onnelliset olivat muinoin ne jalot naiset, jotka ikäänkuin höyhen liihoittelivat pois, minne heidän halunsa oli. Minä tunnen erään tytön, joka seisoo puron rannalla ja toivoilee omaavansa lintujen taidon. Kaksi höyhenpukua haluaisi hän ommella joutsenelle ja sen morsiamelle; mutta turha on hänen toivonsa, ja hän katsoo surullisena tuon höyhenisen lauman jälkeen, kun se lentää kau'aksi avaruuteen synnyinseudultansa.
— Kerro minulle, — pyysi Ingo hiljaa, — mikä sinun mieltäsi vaivaa.
Irmgard oli vaiti. — Se päivä on tuleva, jolloin muut, vaan en minä, tulevat sen sinulle sanomaan, — vastasi hän vihdoin. — Jos sinä viivyt talven yli meillä, en pelkää mitään, mitä huolia se mukanansa tuonekin.
Heidän puhettansa keskeytti hurja riemu ja vieras sotahuuto. Ingo säpsähti; hänen kasvonsa loisti kuten kerta ennenkin ruhtinaan salissa, sill'aikaa, kun muut miehet juoksivat kokoon ja kävivät aseisiin.
— He tulevat rauhallisissa aikeissa, — huudahti Beron tytär, — minun isäni ratsastaa heidän kanssansa, — ja hän osoitti ratsastajajoukkoa, joka riemuiten ja heiluttaen keihästänsä laukkasi mäkeä ales. Ingo riensi heille vastaan, ratsastajat hyppäsivät hevoisensa seljästä, suutelivat hänen käsiänsä, syleilivät hänen polviansa ja kerta toisensa perään kaikuivat hurjat riemuhuudot. Ingo huusi heitä nimeltänsä yhtä toisensa perään, syleili ja suuteli heitä ja kyyneleet valuivat hänen silmiinsä; hänen silmäyksensä harhaili myöskin turhaan etsien miehestä mieheen, vaan kaikki eivät enään seisoneetkaan elävänä hänen edessänsä, joille hän oli toivonut saavansa lausua tervetuliaiset. Ja niin suuri oli kuitenkin hetken riemu, että hän ja muukalaiset unohtivat toisten läsnäololon. Ruhtinaan ympärillen kerääntyivät hänen miehensä, joita sotahuuto oli houkutellut tulemaan metsästä; myöskin ruhtinaan ja neitsyen silmiin tuli kyyneleet, ja he kuultelivat ihastuksella nopeasti vaihtelevia kysymyksiä ja vastauksia, muukalaisten riemua ja valitusta. Suuremmalla tyyneydellä katseli Bero joukkoa, kertoessaan ruhtinaalle: — Minä olin ratsastanut eteläänpäin vuortemme yli Idispurolle saakka, jossa Marvingein kansa asuu, ja tehdessäni karjakauppaa talonpoikain kanssa, tapasin minä tämän metsäjoutsenparven, joka etsii johtajaansa. Minä tiesin antaa neuvoa, ja koska heidän rivakka olentonsa oli minulle mieleen, saatoin minä heidät tänne.
Ingo astui ruhtinaan eteen: — Suo anteeksi, herra, että me ilossamme unohdimme pyytää sinun suosiotasi. Nämät miehet ovat maanpakolaisia kuten minäkin, minun takiani jättivät he armaan kotinsa eikä heillä ole vanhempia eikä ystäviä; ainoastansa kasvinveljeksiä olemme toisillemme elämässä ja kuolemassa, ja meidän ylpeytemme on toistemme kunnioittaminen ja yhteisen onnen ja onnettomuuden jakaminen niin kauan, kuin me isänmaattomina vaellamme ympäri maailmata. Heidän uskollisissa sydämissänsä ainoasti on köyhän Ingon kuninkaanistuimen noja; mihin he kallistavat päänsä levolle, siellä täytyy hänenkin levätä. Minua olet sinä, ruhtinas, ystävällisesti vastaanottanut, mutta nyt olen minä kasvanut joukoksi ja epäröiden astun minä sinun silmiesi eteen.
— Tervetulleita ovat he kaikki, — lausui Answald-ruhtinas lämpöisestä sydämestä, — kartano on suuri ja aitat täynänsä, olkaat tervetulleita, te jalot vieraat.
— Minun neuvoni on kuitenkin, lausui Bero miettien, — että sinä, maan päämies, jaat heidät kyliin. Kaikki naapurit tulevat mielellänsä pitämään heitä vierainansa, ja silloin on kullakin osansa, rasittamatta ketäkään. Sillä heillä on myöskin mukanansa hevoisia, joita he ovat ottaneet sodassa, ja näiden joukossa täysirotuisia oriitakin; katsopas tuota kimoa, herra! Moni naapureista olisi iloinen saadessansa ostaa hevoisen ja talvella takkavalkean ääressä kuunnellessansa kertomuksia vieraiden sotaretkistä.
Answald-ruhtinas hymyili, mutta hän vastasi vilkkaasti: — Sinä mietit viisaasti, Bero, mutta minun talollani on etuoikeus, ja tällä kertaa, naapuri, en minä tahdo siitä luopua. Parissa päivässä voitte te, vieraat, minun miesteni avulla salvaa teidän makuuhuoneenne, jossa te voitte turvallisina oleilla, kunnes talvimyrskyt ovat menneet ohitse.
— Minun tarkoitukseni oli hyvä, lausui Bero. — Tuo tänne hevoiseni Frida, — Hän meni yhden vanhan vandalilaisen soturin luokse, ojensi tälle kätensä ja sanoi: — Muistakaatte meidän sanojamme. Nyt seisotte te ruhtinaan maalla, ja, jos teitä haluttaa astua sisään talonpojan katon alle, tulette te olemaan tervetulleita meidän vapaalla maalla. — Hän lausui vielä joitakuita sanoja tyttärellensä, sitte hyppäsi hän raskaasti hevosen selkään, tervehti ja ratsasti ales laaksoon päin.