Mutta Ingo vei kansalaisensa yhden toisensa perään ruhtinaan luokse ja mainitsi heitä nimeltään. Kaikkien etimäisenä seisoi vanha sankari, jonka jäsenet olivat ikäänkuin raudasta valetut, kasvot miehekkäät ja katsanto uljas; hänen harmaja partansa valui pitkälle ales hänen rinnallensa. Saattoipa nähdä sankarin olleen karaistun jokaista vaaraa vastaan. — Tämä on Berthar, korkeasukuinen mies, — lausui Ingo. — Minun ollessani poikana, kantoi hän minut kilpensä alla palavasta talostansa, joka oli minun ja hänen tyyssijansa maan rajalla. Burgundilaiset, jotka silloin olivat liitossa minun setäni kanssa, olivat pistäneet sen tuleen. Siitä ajasta alkaen on hän ollut minun opettajani aseiden pitelemisessä; isän tavalla on hän valvonut minun nuoruuttani; ja häntä tulee minun kiittää, ett'en tähän saakka ole esi-isiäni huonompi.
Ja kun Answald ruhtinas tarjosi tälle kättänsä vastasi tämä: — Minä muistan sen päivän, jona minun isäni kestitsi sinun isääsi talossansa; silloin oli syyspäivä kuten nytkin, ja metsästys oli hyvä vuoristossa, jota me nimitämme jättiläisvuoristoksi. Silloin tapoin minä ensi kerran villisian, ja Irmfried-sankari kutsui minua pilkallansa tulemaan metsästämään Thüringin metsissä. Kauan olen minä matkustellut ja valkoista huurua on tullut hiuksiini, ennenkuin olen saapunut sinun maahasi, mutta nyt olen minä täällä herra, ja valmis, jos sen suvaitset, seuraamaan sinua metsästysretkellä.
Tämä puhe saattoi ruhtinaan iloiseksi; hänkin esitteli miehensä muukalaisille ja kehoitti kumpaisenkin puolen miehiä olemaan hyvässä sovussa keskenänsä. Sitte ratsasti hän edelläpäin Irmgardin kanssa antaaksensa Ingolle tilaisuutta häiritsemättä puhua noiden vastasaapuneiden kanssa. Vandalein päästyä yksinänsä, nostivat he vielä kerta riemuhuudon ja ratsastivat ilolla toistensa rinnalla. Taaskin tehtiin kysymyksiä ja annettiin vastauksia, kunnes Berthar vei joukon taloon. Järjestyksessä pysyminen oli vaikeata, sillä yhä tunkivat nuot uskolliset miehet herransa luokse ja heidän huutonsa kajahteli vuoristosta. Mutta tiellä sanoi Ingo Bertharille: — Ihmeeltä näyttää, että minä pidän sinun kättäsi, isä. Mutta kerro vielä kerran kaikki minulle, miten te pelastuitte tappelusta ja löysitte minut.
— Kalojen teitä kulki meidän kuninkaamme, — alkoi Berthar hymyillen puhua, — ja hänen miehensä seurasivat häntä. Me annoimme pakoretkellämme monta miekaniskua peräänajavalle laumalle, kunnes minä rannalla huomasin hyppäykseen soveliaan paikan; sammakon lailla hyppäsivät sinun miehesi Rhen-virtaan, — eivät kuitenkaan kaikki, herra, muistathan nekin, jotka tänään ovat poikessa. Kilpemme kannatuksella pyrimme eteenpäin suuressa hädässä vihollisten nuolten lentäessä. Silloin lähetti armelias jumalainen meille apunsa. Eräs halava-puu, jonka virta oli temmannut rannasta, ajelehti suurena möhkäleenä juurineen ja oksineen vitkallisesti virran mukana; se soi suojaa väsyneille, ja me vedimme sen pois romalaiselta rannalta. Näin kuljimme me tiheässä joukossa pakenevien Alemani-sankarien joukossa ikäänkuin angeriasparvi, joka häärää kuolleen syötin ympärillä. Kun me pelastuneina pääsimme maalle kansalaistemme rannalle, piileilimme me synkissä metsissä ja hankimme yön aikana ihmisasumuksissa tietoja sinusta. Me aijoimme tehdä kuninkaallemme viimeisen palveluksen ja ratsastaa hänen hautakumpunsa ympärillä. Mutta turhaan tiedustelimme ja kyselimme; ei yksikään pakolainen ollut nähnyt sinun kasvojasi. Silloin kuljimme me vaivaloisesti Schwartswaldin yli Burgundein maahan roomalaisjoukkojen ahdistamina. Kun burgundilaiset vartiamiehet veivät meidät kuninkaansa, Gundomarin, luokse, oli tieto sinun hyppäyksestäsi jo ennättänyt hänen korviinsa ja hänkin luuli sinun jo menneen manalan majoihin. Hän oli ollut nurjamielinen sinua kohtaan, mutta nyt hän huokasi, kun minä mainitsin sinun nimeäsi, hän muisti sinun urhollisuuttasi ja sääli jättää meitä kahleissa Romalaisille. Hän pyysi meitä seuraamaan soturejansa eräällä sotaretkellä, jonka hän aikoi tehdä itäänpäin Tonavan varrella asuvia naapurikansoja vastaan. Me olimme suuressa rahan ja vaatteiden puutteessa, sillä me olimme ikäänkuin naakanpojat untuvissansa ja me haluisimme myöskin saalista. Sentähden lähdimme me hänen kanssansa, ja onni oli meille myötäinen; sinun miehesi saivat hyviä hevosia ja kulkevat nyt uljaina kukkaro pullollansa. Toissa kuukautena viruimme me eräänä iltana Tonavan rannalla; Burgundilaiset laahasivat kokoon saaliinsa, antoivat maljan rivakkaasti kulkea mies mieheltä ja ilkkuivat, kuten he aina mielellänsä tekevät, romalaisten kaupustelijain ja silmänkääntäjien kanssa, jotka olivat rientäneet sinne lahjan eli antimien toivossa. Mutta sinun miehesi olivat yksitotisia ja katselivat kuivia lehtiä, joita syystuuli lennätteli kaikkialle. Silloin astui eräs matkustaja minun luokseni ja sanoi tervehtien: — Jos sinä, urho, suvaitset, tahdon sanoa sinulle arvoituksen, saas nähdä, osaatko sen arvata. Kuka heitti soittoniekan laivaan, kuka sukelsi keihäiden välissä kuin vikuutettu joutsen? — Minä säpsähdin ja vastasin: — Ingo-kuningas heitti Volkmarin venheesen, ja kuningas hukkui virrassa kuten vikuutettu joutsen. — Silloin vastasi muukalainen: — Sinä olet se, jota minä etsin, ja pitkältä olen minä kulkenut sinun takiasi toverieni sanansaattajana. Koska minä nyt olen löytänyt sinut, niin kuule vielä toinenkin arvoitus, jonka Volkmar sinulle lähettää: — Irmfriedin salissa istuu joutsenien paimen, Thüringiläisten lieden ääressä vartoo hän poislentäneitä.
Silloin me riemuitsisimme enemmän kuin minä rohkenen sinulle sanookaan, sillä me ymmärsimme, mitä Irmfriedin nimellä tarkoitettiin. Grundomar-kuningas tahtoi pitää meitä luonansa, mutta minä pyysin häntä sallimaan meidän lähteä kotia. Minä en sanonut hänelle sinun miestesi kodin olevan siellä, johon heidän herransa ruumiin varjo lankeaa.
— Miesparat, valitti Ingo alakuloisena, — varjo on muuttunut pieneksi, se ei enään peitä teidän jälkiänne.
— Sinullekin nousee kait uusi aurinko, — lohdutti ukko; — se tulee heittämään sinun varjosi pitkälle maata. Nyt on kysymyksessä hankkia sinun väsyneille miehillesi kattoa pään päälle talven myrskyjen suojaksi. Niin pian kuin puiden urvut puhkeavat, seuraamme sinua uudelle sotaretkelle. Lausu minulle, kuningas, tulevatko nuot katot, joita minä näen tuolla, suomaan meille suojaa talven yli.
— Jumalat sen armossa niin sallikoon, — vastasi Ingo miettien. — Suuremman onnen saavutin minä täällä kuin aavistinkaan, vähemmän turvallisuutta kuin toivoinkaan.
Portti ruhtinaan pihaan oli selko seljällänsä; isäntä otti vastaan muukalaiset ja jahti heidät saliin; siellä valmistettiin heille tervetuliaisateria, ja Vandalit istuivat penkkilöille ruhtinaan miesten joukkoon. Seuraavana aamuna alettiin ahkerasti takomaan ja tekemään työtä; siitä hirsi- ja parruvarastosta, joka oli korkeassa pinkassa pihassa salvettiin Ingon huoneen viereen makuuhuone hänen miehillensä ja sen lähelle toistaiseksi aitaus hevoisille. Muutamassa päivässä oli rakennus valmiina, sillä monet kädet olivat avullisna työssä. Naapuritkin tulivat, tervehtivät vieraita ja ihmettelivät sotasaaliiksi otettuja hevoisia; he ostivat ja vaihtoivat ja ottivat halvalla hinnalla saaduista hevoisistansa syöttääksensä toisia talven yli. Ruhtinaan hiljaisen kartanon ympärillä pitivät nyt talonpojat elämöimistänsä ja siellä vilisi miehiä ja hevoisia; rotevakasvuiset Vandalit astuskelivat muukalaisessa sotapuvussansa huoneiden välissä ja viruivat ruhtinaan miesten joukossa salin portailla huolettomina hymyillen ja halulla jutellen toisille, kuten heikäläisten tapa oli; metsienkin kautta saattoi heitä talon väki, ja he ratsastivat tervetulleina vieraina kyliin.
Mutta ruhtinaan talossa olevat herrasmiehet huomasivat muutaman viikon perästä rauhan ylläpitämisen heidän seuralaistensa kanssa olevan vaikean. Sillä nuoret olivat ylpeitä ja kiivasluontoisia ja vanhemmat miehet olivat kateellisia herroinsa kunnian puolesta. Täten joutui Vandali Radgais ja Agino, ruhtinaan palveluksessa oleva tuittupäinen mies, riitaan keskenänsä syystä että Vandali oli lahjoittanut rannenrenkaan eräälle kylän tytölle, joka oli ystävällisesti hymyellyt hänelle. Tästä suuttui Agino ja lausui pilkallisesti: — Muutoin olisimme me luulleet sinun herrasi varat olevan mitättömät, mutta nyt näemme me teidän omaavan aarteita kukkarossanne. — Se, ken uskaltaa henkensä sodassa, — vastasi Vandali, — saa rahaakin lakkariinsa, mutta se, joka pui riihtä, saa käsniä käsiinsä.