Talonväki oli kuullut tämän puheen, ja kun Berthar seuraavana aamuna tuli miehinensä luhtaan ottamaan hevoisille kauroja läheisiksi päiviksi, kieltäytyi Hildebrand, joka jakoi ulos talon varoja, antamasta puituja kauroja ja virkkoi: — Koska te olette tehneet pilkkaa meidän miestemme käsnäisistä käsistä, saatte te itse survoa jyvät lyhteistä joko omilla jaloillanne tahi hevoistenne, kummanka vaan tahdotte; minun mieheni eivät tahdo tehdä työtä teidän edestänne, koska te puhutte niin törkeästi.
Berthar vastasi sovitellen: — Väärin tekivät minun mieheni, ylönkatsoessaan teidän maanne tapaa. Mutta olethan itsekin kulkenut loitolta maailmassa ja tiedät tapojen olevan erilaisten kaikkialla. Muissa seuduissa latovat kuninkaan miehet ainoastansa lyhteet puimalavalle, he leikkaavat ja pohtavat elon, mutta he pitävät varstan ja auran käsittelemistä häpeällisenä. Suo siis anteeksi toverilleni, jos hän muukalaisena kummeksii teidän tapojanne.
Mutta Hildebrand vastasi jyrkästi: — Se, ken syö meidän leipäämme, saa noudattaa meidän tapojammekin; ota siis lyhteet, sillä tästälähin saat sinä ainoastansa niitä.
Vandalein täytyi lyhdesylyyksillänsä palata talliinsa, ja Berthar komensi äkäisenä: — Heittäkää lyhteet leikkuukoneesen ja leikatkaa, kunnes leikkuri särkyy.
Tämän Radgais'in varomattoman lauseen jälkeen syntyi usein riitaisuuksia miesten kesken, mutta kumpikin puolue teki kaikki salatakseen niitä isänniltänsä. Taisteluleikeissä olivat he alussa seisoneet samassa rivissä ja koettaneet oppia toisiensa temppuja, kuten ruhtinaat olivat heitä neuvoneet tekemään, mutta nyt sitävastoin taistelivat he eriksensä, jonkatähden ruhtinas, ennenkuin ratsastusleikki kilvellä ja keihäällä alkoi, lausui Theodulf'ille: — Miksi ovat meidän vieraamme etäällä hevosinensa? Mielellämme haluaisimme nähdä, kuka parhaimmat arvolauseet ansaitsee. — Theodulf vastasi: — He eivät itse tahdo ruveta kilpaisille, Thüringein aseet paukuttavat liian kovaa heidän kilpihinsä. — Ruhtinas ratsasti Bertharin luokse: — Noh, urho, johdapa miestesi rivit meidän miestemme joukkoon! — Silloin vastasi vanhuskin: — Ainoastansa rauhan vuoksi pidän minä meidän miehet erillänsä, jottei taistelun kiivaudessa joku varomatoin isku nostaisi tappelua. — Ja ruhtinaan täytyi vaijeten nähdä, miten kukin joukko ratsasti eri haarallensa. Hänen täytyi myöskin kuulla miten hänen ratsastajansa pilkallisesti nauroivat, kun muukalaiset heiluttivat nuijiansa; väliin huusi joku rohkea veitikka Thüringein rivistä tuon loukkaavan haukkumasanan: koirantappaja! Ja taaskin kun talon miehet työskentelivät kiviä lingoittamalla ja jonkun heitto ei onnistunut, tekivät Vandalit ivallisia osoitteluja ja kuiskasivat keksimiänsä herjasanoja, koska Thüringiläiset aterioidessansa pitivät pyöreitä palloja vehnätaikinasta kaikkein parahimpina.
Ja kun kilpataistelun jälkeen alkoi tanssi, silloin saatiin nähdä talon tyttöjen kokonansa pysyvän kansalaistensa parissa, ja kun muukalaiset eivät löytäneet ketään tyttöä, joka olisi halunnut tanssia heidän kanssansa, täytyi heidän seista ja katsella. Tästä närkästyi ruhtinas ja kysyi Vandaleilta: — Miksi minun vieraani halveksivat minun talonväkeäni? — Ja Berthar vastasi: — Talon tytöt valittavat meidän hypyillämme vääntelevän heidän nilkkansa sijoiltaan. Silloin astui rivakka Frida esille, lyykistyi ukolle ja lausui: — Vähätpä minä siitä välitän, jos se ei ole toisten mieleen, että minä tartun muukalaista käteen. Minä tunnen, nimittäin erään miehen talossa, joka on lausunut uhkauksia tytöille, jos nämät tanssisivat muukalaisten kanssa. Jos sinä, Berthar, suvaitset, etkä minua halveksu, niin käy kanssani tanssiin!
— Berthar hymyili ja samoin ruhtinas, vanhus tarttui tytön käteen, hypiskeli kuten nuorukainen ja pyöri nopeasti ympäri hänen kanssansa niityllä, että kaikki näkivät ja huusivat myönnytystänsä.
Muukalaiset huomasivat tosin, ett'ei ruhtinatar ollut heille laisinkaan hyvillänsä ja puhutteli vaan harvoin heidän vihaisimpia miehiänsä, ei edes Berthar-urhoakaan, vaikka tämä oli ylhäistä sukua. Mutta ruhtinattarellakin oli valituksen syytä, sillä kaksi Vandalia, veljekset Alebrand ja Walbrand, olivat vaihtaneet jyrkkiä sanoja kahden ruhtinattaren nais-palvelijan kanssa ja olivat eräänä iltana väijyneet heitä ja suudelleet heitä väkivaltaisesti sekä saattaneet heidän pukunsa epäjärjestykseen. Tämän johdosta meni ruhtinatar Ingon luokse ja valitti korkea-äänisesti hänen miestensä ra'asta käytöksestä, ja Ingo, syvästi loukattuna ruhtinattaren kovista sanoista sekä palvelijainsa huonosta käytöksestä, piti oikeutta heidän kanssansa vierasmajassa. Ja vaikka tutkinnossa tulikin selville, että asiaan oli enemmän syynä nuoruuden ylpeys kuin rikoksellinen ilkisisuisuus, rankaisi hän kuitenkin heitä kovasti sanoilla ja häpäsi heitä kaikkein edessä muuttamalla heidät kaikki alimaiselle penkille. Murheellisina istuivat sitten pahantekijät toverinsa seurassa. Mutta ruhtinattaren suosioa eivät muukalaiset sittekään saavuttaneet. Kun Ingo kerta tavallista varhemmin palasi ruhtinattaren liedeltä majaansa, kuuli hän tämän vieressä olevasta uudesta rakennuksesta myllynkivien jyreän kahinan ja kysyi kummastuneena Bertharilta: — Pyörittävätkö palvelijattaret myllynkiviä miesten makuuhuoneessa? — Silloin vastasi vanhus: — Koska sinä itse sitä kysyt, täytyy sinun saada se tietää. Ei palvelijattaret kiviä pyöritä, vaan sinun miestesi täytyy toimittaa orjattaren häpeällisiä töitä, jos he tahtovat syödä leipää; sillä naiset kieltäytyvät meille enään jauhamasta ja ruhtinatar pitää heidän puoltansa. Raskaita ovat sellaiset toimet kuninkaan sankareille. Mielellämme olisimme pitäneet sinulta salassa, mikä on sinun isännällesi huonoksi kunniaksi.
Ingo meni erään pylvään taakse ja peitti käsillään kasvonsa.
Ulkona meurusi pohjatuuli katon ympäri ja heitti harmajan lumivaipan sekä hyytä pihaan. — Raju veitikka ryntää katonkannattajia vastaan, — jatkoi Berthar, — se on nyt hallitsija kedoilla ja saattaa kentiesi estää minun kuningastani lähtemästä tästä talosta. Kuitenkin aavistan minä sellaista olevan sinun mielessäsi. Kuule sentähden vielä yksi seikka, jonka Isanbart-sankari, minun vanha sotatoverini, ilmaisi minulle, kun minä eilen olin häntä tervehtimässä. Romalainen kaupustelija, Tertullus, on tavarakuorminensa tullut tähän seutuun; lännestäpäin hän tuli ja meni kuninkaan linnaan. Sinä tunnet miehen; Alemanein luona pidettiin häntä Caesarin etevimpänä vakojana. Nyt on hän karttanut sitä taloa, jossa me vierailemme, vaikka täällä olisi parhain myymäpaikka kaupustelijalle. Kaikkialla kihlakunnassa on hän kysellyt sinua ja meitä sekä lausunut vihollisia sanoja, että Caesar etsii sinua ja tahtoisi maksaa korkean hinnan, jos hän saisi sinut valtaansa joko elävänä tahi kuolleena, jotta se paha aavistus hälvenisi, joka rasittaa romalaisten soturein mieltä siitä ajasta alkaen, jolloin sinä valloitit lohikäärmeen. Jos tuo romalainen kaupustelija menee Bisino-kuninkaan luokse, on hänen arkussansa pikemmin kuninkaalle aiottuja lahjoja kuin kauppatavarata, sillä hän ei tehnyt mitään kiirettä tavarainsa näyttelemisellä, joka kuitenkin muutoin on niiden miesten tapa. Sentähden oli Isanbart-sankari täynänsä huolta ja hän käski varoittamaan sinua vähemmin kuin tähän asti luottamasta kehenkään kuninkaan sanansaattajaan.