— Siitä aamusta alkaen oli Answald-ruhtinas levotoin mielessänsä niin usein, kun hän kohtasi muukalaiset; mielipahoissansa ajatteli hän vieraansa rohkeutta ja tutki epäluulolla hänen sanojansa sekä liikkeitänsä ja välistä tuntui hänestä itsestänsäkin vieraiden jääminen hänen luoksensa talven yli tukalalta. Näissä ikävissä ajoissa tuli Sintram-sankari lähetettynä onnettomuuden sanansaattajana kuninkaan luota ruhtinaalle ja kihlakunnalle. Sillä kuningas teki ankaria valituksia siitä, että he olivat salaa pitäneet luonansa tuon vieraan joukon ja vaati uhkauksilla, että he jätettäisiin hänen käsiinsä. Ruhtinas huomasi lähellä olevan vaaran uhkaavan joko hänen vierastansa tahi häntä itseänsä ja hänen alustalaisiansa. Koska hän ei ollut mikään halpamielinen mies, muuttui hän jälleen arvokkaaksi, astui Ingon eteen ja sanoi tälle avosydämisesti aikovansa kutsua muka metsästämään kihlakunnan päämiehet kokoon salaiseen neuvotteluun. Kun hän oli lopettanut puheensa, nyökkäsi Ingo myöntäen päätänsä ja vastasi: — Ensin on tässä suunvuoro isännällä, sitte vierailla.
Airueet lähtivät ratsastaen liikkeelle; kolme päivää sen jälkeen istuivat kihlakunnan vanhat ja viisaat koolla ruhtinattaren lieden ääressä. Mutta nyt ei enään ollut suvi-ilma, jommoisena aikana ihmismieli riemulla vallitsee maailmata, vaan kireä talvi-aika, jolloin suru ja viha heräjävät. Tällä kertaa oli ruhtinaan kasvot murheelliset, kun hän alkoi lausua: — Toisenkin sanan lähetti kuningas, joka koskee Ingo-sankaria ja hänen miehiänsä, ja tällä kertaa minun liittolaisilleni ja minulle, eikä runoilijan, vaan Sintram-urhon kautta. Kuningas vaatii muukalaisia tulemaan hänen linnaansa, ja nyt kysyn minä, josko me kieltäymme tottelemasta hänen käskyjänsä, tahi mietimme mitä meidän menestykseemme tulee ja noudatamme hänen tahtoansa. — Sitten nousi Sintram seisovallensa ja kertoi kuninkaan uhkauksen: — Väkivallalla tuottaa hän muukalaiset, joll'emme heitä lähetä hänen luoksensa; hänen miehensä pitävät suurta melua ja ovat iloissansa, kun luulevat saavansa tehdä ryntäyksen meidän kyliimme. Kerta ennenkin olen minä varovasti varoittanut. Nyt uhkaa vaara meitä läheltä. Taikka me olemmekin luvanneet suojella muukalaista vuorovieraanamme, ei ole nyt hän yksinänsä maan rasitukseksi, vaan vieras heimo ratsastaa meidän laaksoissamme ja tuo suuri joukkio on kansallemme rasitukseksi. Pitkä äänettömyys seurasi tätä puhetta, kunnes Isanbart vihdoin kohotti äänensä: — Minä olen vanha mies, eikä minua kummastuta nähdessäni, kuinka helposti ihmismieli muuttuu; jo ennenkin olen minä nähnyt monen isännän, joka oli iloinen lausuessaan vierasta tervetulleeksi, mutta vieläkin iloisempi hänestä päästessänsä. Sentähden, ruhtinas, lausuos meille ennen kaikkia: onko tuo vieras sankari rikkonut kotirauhan, tahi loukannut sinun kunniaasi, tahi ovatko hänen miehensä tehneet pahaa kansalle? Epäröiden vastasi Answald-ruhtinas: — Ei minulla ole minkäänmoista konnamaisuutta valitettavana vieraani puolelta, mutta vallattomia ja omituisia hänen sankarinsa ovat olennossansa, eikä se sovi yhteen meidän maamme tapojen kanssa. — Silloin nyökkäsi Isanbart harmaata päätänsä ja lausui: — Samaa olen minäkin huomannut, ollessani Irmfried-isäsi kanssa vierailemassa Vandalein maassa. Mekin näytimme, sikäli kuin muistan, vallattomilta ja omituisilta Vandalein silmissä. Meidän isäntämme hymyilivät kuitenkin ystävällisesti tälle ja sovittelivat riidat miesten välillä, milloin niitä ilmestyi; yhä pyysivät he meitä viipymään kau'emmin, ja kun me vihdoin ratsastimme kotia, erkanivat he meistä runsailla lahjoilla. Sentähden on minun ajatukseni, että varovaisuus on isännälle tarpeen, ennenkuin hän ottaa vieraita vastaan ja kohteliaisuus niin kau'an, kun nämät viipyvät hänen kattonsa alla. Ja Rothari ryykäsi seisovallensa sekä puhui: — Jokaisella kansalla maailmassa on, minun ymmärrykseni mukaan se laki, että palkolliset ovat isäntänsä omat. Se, ken ottaa vastaan isännän, ei voi myöskään kieltää suojaa hänen seuralaisiltansa, joll'eivät muukalaiset itse pahoilla töillänsä saata itseänsä turvattomiksi. Hyvinhän minä ymmärrän, että nuot monet sankarit ovat suureksi rasitukseksi sinun talollesi, ruhtinas, sillä miesten ja hevoisten luku on liian suuri yhdelle talolle. Mutta kun he tulivat, vaadit sinä kunnian saada nimenomaan yksinäsi majoittaa heidät. Jos heidät oltaisi jaettu heidän syntyperäisen arvonsa mukaan tilallisten taloihin, eivät he olisi tulleet rasitukseksi kenellekään ja olisivat voineet ehtoisin takkavalkean ääressä ilahuttaa monta kertomuksillaan vieraista maista. — Loukattuna vastasi ruhtinas: — Minä en ole pyytänyt neuvottelua vierailemisesta minun talossani, vaan kuninkaan käskystä, joka ankarana meitä uhkaa. — Silloin vastasi hänelle Bero, talonpoika: — Uhkaa, meitä, herra, muutakin kuin nuot parikymmentä muukalaista. Kuningas etsii tilaisuutta saadakseen kymmenykset meidän karjastamme ja lyhteistä meidän pelloillamme, mutta me huomaamme karjat ja pellot ilman sitäkin käyvän liian pieniksi meidän tarpeitamme. Kaikki kylät ovat täynänsä voimakasta nuorisoa; tämä vaatii alaa uusien kartanojen, peltojen niittyjen ja laitumien raivaamiselle. Kuka tulee antamaan kaiken tämän? Kaikki on jo jaettu ja rajapyykit pystytetyt, paimenet valittavat tilanomistajien karjan karttuvan liian suureksi, ja tammenterhojen vähenevän, kansa ja vielä enemmän ruhtinaat eivät tahdo sallia metsää kaadettavan. Sentähden on monen miete, että se aika on käsissä, jolloin meidän kansamme taaskin täytyy sijoittaa asuntonsa maan rajojen ulkopuolelle samoinkuin meidän isäimme ja esi-isäimme aikoina. Ja me kyselemme kylissä: missä on maan päällä asumatointa maata tehdäksemme uutisviljelyksiä? Näin vallitsee tyytymättömyys kansassa, ja meidän nuoret miehemme tulevat seuraamaan sitä, joka tarjoaa heille peltomaata, vaikkapa se sitte olisi kuningaskin. Tätä sanon minä varoittaakseni, sillä isoisten saaliinhimo on vaarallinen, kun he tahtovat houkutella puolellensa kansan aseet. Siitä huolimatta en minä neuvo meitä jättämään muukalaisia kuninkaan valtaan. Jos hän tahtoo ottaa heitä väkivallalla, koettakoonpa. Minuakin suututtaa ajatellessani, että kuninkaan miehet tulevat viemään pois minun karjani ja polttamaan minun latoni, mutta meidän oikeuksistamme en minä luovu, ja kukin pitäisi sen häpeällisenä, jos me ajaisimme vieraamme talven selkään. Ja ennen tahdon minä menettää itseni ja taloni, ennenkuin pelvosta rikkoa lupausta, jonka me heille olemme antaneet. Taaskin ryykäsi Rothari seisovallensa, löi voimakkaasti kättä talonpojan kanssa ja huudahti: — Niin puhuu kunnon talonpoika, kuunnelkaat hänen sanojansa.
Vihdoin rupesi Albvin'kin puhumaan viekkaalla katsannolla: — Siihen, mitä tuo vapaasukuinen mies on sanonut yhdyn minäkin. Minä neuvon meitä pitämään valamme, vaikka se kentiesi kävisi meille tukalaksikin, jos meidän vieraamme sitä vaativat ja anovat meidän suojelustamme. Jos he taas vapaaehtoisesti tahtovat lähteä pois, niin auttakaamme heitä lahjoilla ja antimilla, jotta he rauhassa pääsisivät, minne heidän mielensä tekee. Mutta kuninkaan käsiin me emme heitä jätä ilman heidän vapaata tahtoansa.
Tähän yhtyi useammat mielellänsä, ruhtinas ja Sintramkin. Mutta Rothari huudahti äkäisesti. — Te tahdotte tehdä kuin kettu tytön kanssa, kun se lausui tälle: otanpas kanasi, mutta minä en pyydä mitään. Ja Isanbart vastasi: — Kuinka tahdotte te heittää vieraan niskoille sitä edesvastausta, joka on tuleva teidän ja teidän lastenne niskoille? Kuka voi kehua sitä isäntää, joka kerjää vieraansa jalomielisyyttä.
Näin riitelivät miehet keskenänsä ja mielipiteet jäivät erilaisiksi.
Sill'aikaa lauloi Hildebrand pihassa korkealla äänellä metsästäjien tervehdyslaulua ja puhalsi suurella torvella metsästystoverit kokoon. Keihäällä ja jousipyssyllä varustettuina ja metsäkoirat kaulittuna riensivät Thüringiläiset ulos portista; Vandalit, joilla ei ollut koiria, tulivat varustettuina rautakeihäillä, luusta tehdyillä jousipyssyillä ja nuijilla. Hildebrand eroitti metsästäjät kahteen joukkoon, talonväkeen ja vieraisiin, ja talonpojat jakoi hän heidän kesken. Metsästäjät rukoilivat hiljaa sopertaen onnellista metsästysretkeä, sitten kääntyi Berthar metsästysretken johtajan puoleen ja lausui: — Huono onni tulee sinun vieraillasi olemaan ilman koiritta liukkaalla maalla, pidä kumminkin sinä, urho, joka tunnet otusten polut, huolta, ett'ei minun osastoni suotta polje lunta, sillä rivakkakin jalka ei voi koskaan saavuttaa otusta, missä sitä ei ole. Monta kertaa olet sinä johtanut meitä väärään, kau'aksi villihärjän poluilta; suvaitse tänään pitää huolta, ett'emme joudu naapureimme pilkan alaisiksi.
Se, keltä puuttuu onnea ja taitavuutta, pilkkaa uhittajaa, — vastasi Hildebrand, — sinä valitat syyttä, minä olen jakanut oikein. Torvi helisi, koirat tempoivat vitjojansa ja ilomieliä lähtivät metsästäjät liikkeelle ja tervehtivät vaimoja, jotka portilta katselivat heidän lähtöänsä. Kun Vandalit kulkivat Irmgardin ohitse, nostivat he äkkiä riemuhuudon ja antoivat aseensa vajota sekä notkistivat polvensa hänen edessänsä. Ingokin lähestyi häntä syrjästä.
Sinäkö urho yksinäsi et kuultele metsästyslaulua? — kysyi Irmgard.
— Muutkin kun minä jäävät kotia, — lausui Ingo osoittaen kädellänsä saliin.
— Älä epäile heidän uskollisuuttansa, — pyysi Irmgard. — Jos sinä menet urhojesi kanssa, on meillä vähemmän pelkoa, että taaskin syttyisi riita heidän ja meidän miestemme välillä. Täten kehoitti häntä juuri se, jota hän rakasti, ottamaan osaa metsästykseen, joka tuotti niin paljon murhetta monelle.