Ingo varustiihe joutuisasti metsästysretkelle ja riensi tovereinsa jäljestä; hän saavutti heidät jo ennenkuin he olivat hajoutuneet, ja hänen miehensä tervehtivät häntä riemuhuudoilla; lähellä olijatkin ihastuivat hänen tulostansa, ja hyvänä sovussa kulkivat kaikki metsään. Hildebrand neuvoi tietä, ja kylän nuorukaisten johtamana katosi joukko toisensa perään laaksoihin ja metsän puiden väliin. Pian kuului kaukaa ajomiesten kopisteleminen puun runkoja vastaan, koirain haukuntaa, ja välistä raikas torvenhelähdys. Tällä kertaa oli Vandaleilla parhain metsästysonni, he pääsivät huomaamatta erään villihärkälauman kimppuun ja niiden joukossa sen uljaan sonnin, josta jo talossa oltiin mainittu, ja heille onnistui ajaa lauma kukkulalta ales laaksoon, missä lumikinokset estivät noita kömpelöitä eläimiä juoksemasta. Siellä ahdistivat miehet ylhäältä päin noita jättiläissuuria villihärkiä, he tunkivat ne ales laaksoon kukkuloiden reunoilta kimakoiden metsästyshuutojen kaikuessa ja ampuen nuoliansa sekä heittäen keihäitänsä. Ja heille onnistui tappaa eläimet; ainoastansa yksi eläinten johtajista, muuan suuri hirviö, murtausi itsensä heidän käsistänsä aukeammalle paikalle. Silloin heitti Ingo raskaan keihäänsä sen jälkeen, ja verivirta pulppuili sattumakohdalta. — Se on saanut kylläksi, — huudahti Ingo, ja toisten riemuhuudot olivat vastauksena hänen sanoillensa. Mutta tuo jättiläiseläin taisteli itsensä ylöspäin metsään asti ja aimo harppauksilla seurasi Ingo perästä keihäättä ja heilutellen puukkoansa. Taaskin heittäysi eläin syvään laaksoon, laahaten keihästä mukanansa, ja Ingon rynnätessä eteenpäin, kukkulalle päästäkseen edelle lumettomalla olaalla, kuuli hän alhaaltapäin koirien haukunnan, metsästyshuutoja ja torventoitotusta, ja kun hän riensi laaksoon, näki hän eläimen kaatuneena maahan, Theodulf'in keihäs ruumiissansa, ja Theodulf seisoi itse eläimen päällä ja antoi metsätorven ilmoittaa voittoansa. — Minun on otus metsästyssääntöjen mukaan, — huudahti Ingo ja hyppäsi tapetun eläimen päälle, — minun keihääni antoi sille kuolemaniskun. — Kumpaisetkin miehet seisoivat vastakkain otuksen päällä ja tulinen viha hehkui kumpaisenkin silmistä. — Minun on ase ja minun on sonni, — huudahti Theodulf. Silloin tempasi Ingo hänen keihäänsä eläimen ruumiista ja lingoitti sen kau'aksi pois, jotta se jäi riippumaan erääsen männyn oksaan. Theodulf kiristeli hampaitansa raivossaan, hetkisen näytti siltä, kuin olisi hänellä ollut halu koetella voimiansa Ingon kanssa nyrkkitaistelussa, mutta tämän uljas ryhti saattoi hänet hämille; hän vetäysi takaperin ja uhitti koirat Ingon kimppuun. Ulvoen syöksivät nuot hurjat eläimet urhon päälle, suotta huusi Hildebrand: — Voi! — Ingo tappoi raivoisimman näistä puukollansa, mutta Vandalitkin juoksivat pelastamaan kuningastansa hädästä ja työnsivät keihäänsä koiriin. — Metsästys on nyt lopussa, — huudahti Berthar käskevällä äänellä, — nyt alkaa toinen leikki; se konna, joka on uhittanut koirat meidän kuninkaamme kimppuun, ei tule näkemään huomispäivän aurinkoa. Tänään olemme olleet koirantappajia, joiksi sinä meitä nimitit, ja viimeinen koira, jonka me tapamme olet sinä. — Hän kohotti nuijan heittääksensä, mutta rautakouralla tempasi Ingo häntä kiinni käsivarresta: Älköön kukaan rohjetko ryhtyä häneen, se mies on minun miekkaani varten. Mutta sinä, Hildebrand, kutsu ratkaisijat tekemään oikeutta tässä metsästysasiassa, päättäkäätte minun oikeudestani tässä paikalla verijäljen tuntuessa ja tapetun otuksen vieressä. Molempikin puolue valitsivat kukin joukostansa miehen, nämät valitsivat kolmannen. Ratkaisijat tutkivat haavat, seuraisivat verijälkiä siihen paikkaan asti, missä Ingon keihäs oli sattunut sonniin. Sitte tulivat he takasin, neuvottelivat keskenänsä ja lausuivat päätöksensä. — Ingo-urholle tulee saalis. — Hirveä hymyily kuvautui kuninkaan kasvoille, ja hän kääntyi sonniin seljin. — Minun neuvoni on, — lausui Hildebrand synkällä katsannolla, — etteivät molemmat joukot yht'aikaa mene taloon; jos te, urho, suvaitsette, niin menkää edellä.

— Teillä on pieni taakka, — vastasi Berthar, — minun toverillani taitaa olla tekemistä saaliin kotiinlaahaamisessa metsästä. Siitä huolimatta en luule meidän jäävän osattomaksi metsästyksen tuottamasta kunniasta, sillä tästä metsästyksestä taidetaan kyllä tulla puhumaan pitemmältäkin maassa. — Vaitonaisina menivät Answald-ruhtinaan miehet kartanoa kohti, ainoastansa Theodulf puhui korskealla tavallansa, hillitäksensä sanoilla sitä raivoa, joka hänessä riehui; metsästys huudotta kulkivat he pihaan, ja Hildebrand riensi ruhtinaan puheille. — Oli pimeä, kun tuo voitolle päässyt joukko tuli saaliinensa. — Puhaltakaa riemusäveleitä, — huudahti Berthar, — kuten sopii näin runsaan saaliin saatua. Riemusävelet kaikuivat, mutta ei kukaan avannut pihan porttia, ja Wolfin täytyi juosta työntämään pois sen poikkipuolin olevan salvan. Vandalit laskivat saaliin ruhtinaan huoneen edustalle, erkanivat tervehtien Thüringin talonpojista ja kokoontuivat hiljaisuudessa majaansa.

Kartanolla oli pimeä ja talvimyrsky vinkui kattojen harjalta, mutta kaikissa huoneissa ja salissa kuului kuiskaavien äänien suhinaa.

6.

Jäähyväiset.

Hämärässä seuraavana aamuna meni Ingo miestensä Bertharin ja Wolfin kanssa kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta, jota taistelua aurinko ei saa katsella. Heidän jalkoinsa alla narisi lumi, yötuuli vinkui heidän korvissansa ja tuprutteli lumipilviä vuorilta ales laaksohon; musta pilven hattara peitti taivaanvalon, ainoastansa kuolon henget vallitsivat maan päällä; ne kirkuivat tuulessa, ne kahisivat alastomissa puissa ja hölisivät hyisessä vedessä lauluansa, että kahdesta valansa tehneestä vuorovieraasta toinen erkanisi päivän valosta astuaksensa alas usvien kylmään maahan. Berthar osoitti äänetöinnä hämärään, kolme miestä seisoivat puron toisella puolella, ne olivat Theodulf seuralaisinensa, Sintramin ja Aginon kanssa. — Heidän jalkansa olivat nopeammat, — sanoi Ingo pahoilla mielin, — heitä me kehukaamme, jotka ensiksi kääntävät selkänsä usvaista ketoa kohti. — Heidän edessänsä oli taistelutanner, hiekkainen saari ohuella lumipeitolla ja kummaltakin puolen virtaavan veden ympäröimä. Taisteluun kutsutut todistajat tervehtivät ääneti toisiansa puron yli, sitten menivät he rantavierulla olevien halavien luokse, leikkasivat niistä paksuja oksia ja kuorivat ne puukoillansa. Tämän jälkeen juoksivat Berthar ja Sintram veteen, kumpikin ennättivät yht'aikaa kuivalle maalle ja rajoittivat taistelupaikan valkoisilla kepeillä. Sitte menivät he kumpikin eri niemekkeesensä saarta, toinen myötä- toinen vastavirtaan päin, ja viittasivat kädellään taistelijallensa. Taistelijat notkistivat polvensa suojelusjumalillensa, sopersivat rukoillen apua taistelussa, sitte kahlasivat he vettä myöten toistensa luokse. Todistajat siirtyivät takasin puron yli, ja kumpikin verivihollinen syöksi toistansa vastaan kilvettä, kypärillä ja panssaripaidalla, sekä paljastetulla miekalla. Teräs kalskahti terästä vastaan, heidän ympärillänsä vinkui tuuli ja hyinen vesi hölisi. Tämä oli kova sankari-ottelu, eikä Theodulf näyttäinyt ansaitsemattomaksi sitä mainetta, jonka hän sotatovereinsa keskuudessa oli saavuttanut. Hetkisen kesti taistelu, joka niin pian johtaa kuolemaan, ja levottomuudella katseli Berthar aamuruskoa, päivän ennustajaa. Silloin horjui Theodulf eräästä aimo iskusta, ja taaskin juoksi Ingo hänen jäljessänsä ja tapasi voimakkaalla miekanlyönnillä häntä päähän rautakypärin läpi, että verivirta pulppueli esiin ja ruhtinaan soturi kaatui seljällensä lumelle. Ingo ryntäsi hänen kimppuunsa ja kohotti miekkansa, lävistääksensä sen kärjellä hänen kurkkunsa. Samassa silmänräpäyksessä tunki ensimäinen auringonsäde kukkuloiden yli, sen punainen valo sattui haavoitetun miehen kasvoille, Sintram unohti tuskissansa käsketyn äänettömyyden ja huusi puron yli: — Säästä häntä, aurinko näkee sen. — Auringon säteen nähtyänsä ja kuultuansa huudon heltyi voittajan kiukustunut sydän, hän veti miekkansa takasin ja lausui. — Päivän kuningatar älköön nähkö minun lävistävän vuorovieraani soturia. Elä, jos voit, — ja hän kääntyi pois. Theodulf mutisi maassa, pudistaen hänelle nyrkkiänsä: — Tästä minä en tule sinua kiittämään. Mutta Ingo juoksi hyistä vettä myöten rannalle ja käänsi selkänsä saarelle sekä kaatuneelle, jolloin Berthar nuhdellen lausui: — Ensimäisen kerran oli minun kuninkaani saita, kun oli kysymys maksaa viholliselle matkarahoja usvien maahan.

— Minä en paljon pelkää sen miehen kostoa, joka on maannut minun miekkani alla, — vastasi Ingo. — Ääneti seurasivat häntä hänen miehensä, sill'aikaa kuin sen toisen auttajat menivät veden yli ja alkoivat puuhailla haavoitetun miehen sotapuvun kanssa.

Vieras-salin edustalla seisoivat Vandalit aseilla varustettuna joukkona; heidän riemuhuutojansa, nähdessään kuninkaansa palajavan saaressa käynnistänsä, tukahdutti Berthar. Pihaan kerääntyi ruhtinaan miehet ja liittolaiset kolkkoina odottamaan, kunnes Sintramin suruhuudot kuuluivat ja hänen takanansa kantoivat kaksi soturia kaatunutta urhoa paarilla pihaan. Kun paari oli laskettu ales vaimojen asunnon edustalle, syöksi ruhtinatar ulos, heitti itsensä korkea-äänisesti parkaisten sukulaisensa viereen ja ojensi rukoillen käsivartensa puolisoansa kohti. Sen syvän äänettömyyden sijaan, joka ennen oli pihassa vallinnut, seurasi nyt hirveä levottomuus, hälinä ja kostonhuudot; naapurit, kansan päämiehet riensivät ympäri yhden joukon luota toisen luokse rauhoittamaan näitä, mutta hekin ajattelivat murheella, että nyt oli tuli sytytetty, jota viisaat neuvot tuskin saisivat sammumaan.

Ensimäinen, joka joutui ahdistuksen alaiseksi oli Wolf. Kun hän lähestyi entisiä toveriansa, jotka tiheässä ryhmässä seisoivat sen huoneen edustalla, missä haavoitettu makasi, katselivat he häntä karsain silmin sekä käänsivät hänelle selkänsä ja Agino lausui: — Se, joka on ollut riidassa meidän toverimme kanssa, on eronnut meidän joukostamme, ja jos tahdot viimeisen kerran saada minulta hyvän neuvon, niin väistä meidän läsnäoloamme, ett'ei kylmä rauta palkitsisi sinua petoksestasi.

— Te teette häpeällisesti toverianne kohtaan, — vastasi Wolf kiivaasti, — rehellisesti olen minä käyttäinnyt vannottuani valan, jota te sillä kertaa kaikki ylistitte; kuinka voin minä jättää herrani hengenhädässänsä veden ja aron välillä? — Jos sinä olit hänen seuralaisensa vaarassa, — vastasi toinen, — niin piilolta itsesi hänen huoneesensa ja juo muukalaisten kanssa sitä simaa, jota hän sinulle kaataa; sillä vastenmielinen on meille sinun nimesi, ja sinun muistosi tulee katoamaan meidän joukostamme.