— Ja mitä sinä, nuori Thüringiläinen, nyt aijot?
— Minä olen vannonut sinun herrallesi uskollisuutta, — vastasi Wolf. Berthar tarttui hänen käteensä.
— Niin puhuu rehellinen mies. Aina olet sinä ollut minulle mieleen, sillä sinä olet ollut uskollinen palveluksessa ja käyttänyt itsesi hyvin minun sotakumppaneitani kohtaan. Nyt tahdon minä, mikäli minun voimassani on, pitää huolta siitä, ett'ei sinun tarvitse katua päätöstäsi. Pysy aluksi erossa meistä ja seurustele Isanbart-sankarin kanssa, jotta hän ottaisi sinut suojelukseensa ja puolustamallansa auttaisi sinua pääsemään vapaaksi sitä valasta, joka sitoo sinut ruhtinaasen. Tule sitte meidän luoksemme. Jumalat eivät ole suoneet minulle poikaa, ja sinua tahdon minä pitää omana verenäni. Viimeisen juomani tahdon jakaa sinun kanssasi, ja viimeinen miekaniskuni tapahtukoon sinun rinnallasi. Ole tervetullut meidän joukkoomme samoelemaan ympäri maailmaa, voittamaan saalista ja saamaan autuaallisen lopun taistelussa.
Mutta Irmgard'kin sai tuta tämänaamuisen onnettomuuden seurauksia. — Missä meidän tyttäremme on? — kysyi ruhtinas haavoitetun vuoteen vieressä; — tulkoon hän auttamaan äitiään parantamistaidollansa.
Hiljaisella äänellä, ett'ei kukaan sitä kuulisi, vastasi vihastunut ruhtinatar: — Hän kieltäytyy uppiniskaisesti lähestymästä tätä vuodetta. — Answald-ruhtinas meni kiivaasti Irmgardin huoneesen; neitsyen poski oli kalpea, mutta hänen silmänsä eivät väistäneet isänsä vihaisia silmäyksiä. — Sulhaisesi vuoteen vieressä on sinun paikkasi, sinä kylmäkiskoinen! — huusi tämä hänelle.
— Minä vihaisin itseäni, jos minä olisin luvannut elämäni hänelle, — vastasi Irmgard tyynesti.
— Isäsi on tehnyt sen sinun sijassasi, ja vaikkapa en sitä olisi tehnytkään, on hän kuitenkin sinun sukulaisesi ja minun asekumppalini. Pidätkö sinä niin vähän lukua siitä, mitä säädyllisyys sinulta vaatii?
— Minäkin, isäni, muistan, mitä sinun tyttäresi tulee tehdä. Hän, joka makaa hyvin ansaitun iskun tapaamana, on uhittanut koirat meidän vieraamme kimppuun. Jos minä olen tämän talon tytär, on sairas tästälähin minulle vieras ja vihollinen.
— Sinä puhut kuin mieletöin. Hyvin tiedän minä sen hupsun toiveen, joka sinun mieltäsi on varannut. Liian kau'an olen minä suvainnut tätä sietämätöintä uppiniskaisuutta.
— Hän nosti kätensä tytärtänsä vastaan. — Tapa minut, isä, — lausui Irmgard, — siihen on sinulla valta, mutta omilla jaloillani en minä koskaan mene sen tylyn miehen vuoteen viereen.