— Taikka sinä nyt olet kuinkakin uppiniskainen, — ärjyi ruhtinas vimmastuneena, — täytyy sinun kuitenkin taipua pakosta. Minä menen johtamaan pois sen lähteen, joka tuo tämän surkeuden minun talooni. Mutta sinun pitää elämäsi yksinäisyydessä kuin vanki, kunnes sinun röyhkeä mielesi on kukistettu. — Uhkaavana astui hän huoneesta ja meni pihan poikki salin liedelle. Sinne kokoontuivat myöskin liittokunnan miehet, ja sinne saattoivat kaksi kansan päämiestä Ingonkin.
Ruhtinaan kasvot leimusivat vihasta ja hänen äänensä vapisi, kun hän liedellänsä alkoi puhua kokoontuneille: — Sinä, Ingo, Ingbertin poika, olet antanut kuolettavan haavan minun aseenkantajalleni, Theodulf'ille, joka on yksi kansan jalosukuisista, minun puolisoni heimolainen ja se poika, jolle minä olen luvannut antaa tyttäreni puolisoksi; sinä olet vahingoittanut hänen henkeänsä ja ruumistansa salaisessa taistelussa, jota aurinko vihaa; sinä olet häväissyt minun kunniaani, loukannut vuorovieraisuuden lakeja, rikkonut valasi, sentähden kiellän minä sinulta tästä hetkestä turvaa minun huoneessani ja talossani, minä rikon sen liiton, joka muinoin yhdisti meidän isämme, minä sammutan tulen siitä liedestä, joka sinua vielä lämmittää ja heitän pois veden, jonka yli me lupaisimme toisillemme vuorovieraisuuden rauhaa. — Hän nosti ylös kattilan ja valoi sen sisällön valkeaan, että valkoinen höyry sihisten levisi ympäri salia.
Mutta Ingo vastasi: — Minun kunniani oli kurjasti loukattuna ja itsepuolustuksen työn minä tein, kuten jokaisen täytyy, joka ei tahdo elää ylenkatsottuna kansan keskuudessa. Sinun vieraanvaraista liettäsi minä muistin silloin, kun se ilkeä mies makasi minun miekkani alla, ja minä vedin sen karjan takasin. Siitä hyvästä, jota minä olen nauttinut sinun kattosi alla, kiitän minä sinua vielä erotessammekin; siitä pahasta, jota sinä ja sinun sukusi tästälähin aikovat minulle tehdä, osaan minä kyllä suojella itseäni. Samoinkuin sinä sammutat sen liekin, joka vieraanvaraisesti on minulle suonut valoa, heitän minäkin sen vuorovieraisuuden merkin, jonka isäsi jätti minun isälleni, liedessä oleviin, kylmiin hiiliin; minä irroitan itseni siitä valasta, joka sitoi minua tällä; vieraana tulin minä ja vieraana lähden minä täältä; jumalien, noiden valamme korkeiden todistajien, edessä valitan minä sitä vääryydestä, jota sinä teet minua ja minun sukuani vastaan, ja heidän siunaustansa rukoilen minä jokaiselle, joka tässä talossa ja tässä maassa on ystävällistä mieltä minua kohtaan. — Hän kääntyi mennäksensä pois, vaan silloin nousi Isanbart seisovallensa ja lausui: — Jos sinä itse puolustuksesi takia olet tehnyt vihamieheksesi meidän ruhtinaamme, jota me kunnioitamme, et sinä sillä ole tehnyt itseäsi kansan vihatuksi, joka meidän suumme kautta on luvannut sinulle turvaa. Jos tahdot varrota, kunnes kansa on lausunut tuomiona sinun riidassasi Answald-ruhtinaan kanssa, olet tervetullut tämän vanhan miehen taloon ja liedelle, joka muinoin on seisonut sodassa sinun isäsi rinnalla.
Ingo lähestyi vanhusta ja kumarsi syvään hänelle: — Laske kätesi siunaten minun pääni päälle, isä, ennenkuin minä lähden täältä. Sillä häpeällistä olisi minulle kau'emmin viipyminen kihlakunnassa ja eripuraisuuksien herättäminen kylissä. Sinun uskollisuuttasi tulen minä kuitenkin muistamaan niin kauan, kuin elän.
Ukko laski ääneti kätensä hänen päänsä päälle, ja sitten astui Ingo ulos kynnyksestä. Vihalla ja levottomuudella näki ruhtinas osan liittolaisistansa nousevan ylös saattamaan poismenevää. Isanbart tarjosi hänelle kätensä ja vei hänet muiden seuraamana talon sotilasparven läpi, joka aseissansa ja uhkaavilla liikkeillä tunkeili oven eteen; näiden vastapäätä odottivat Vandalit hevoisensa seljässä, valmiit lähtemään ja, jos olisi tarvis, taistelemaankin. Mutta kunnioitus päämiehiä kohtaan hillitsi nuorempien vihaa; Ingo hyppäsi ratsullensa, jonka Berthar hänelle talutti, heitti vielä kerran pitkän silmäyksen takasin taloon ja ratsasti sitten ulos portista miestensä seuraamana. Kun talon soturit huusivat uhkasanoja heidän jälkeensä, käski Isanbart'in vihainen ääni vaitioloa. Mutta ruhtinas istui ääneti raskaissa ajatuksissansa sammuneen lieden ääressä.
Hevoisen kavion kopsetta routaisessa maassa kuului poismenevien jäljestä, ja Bero ohjasi hevoisensa Ingon rinnalle; hetken ratsastettuansa tämän vieressä, lausui hän: — Minäpä johdin sinun miehesi luoksesi, ja tänään haluaisin minä antaa todistuksen hyväntahtoisuudestani; kylä, jossa minä asun, on sinun tiesi varrella; suvaitse, urho, poiketa luokseni ja maistaa talonpoikaisruokaa.
— Minä kehoitan sinua, kuningas, — lausui Berthar, — käyttämään hyväksesi tämän miehen tarjousta; sillä minä olen huomannut hänet hyväntahtoiseksi ja viisaaksi neuvoissa.
— Sinä et ole ainoa heimostasi, jolla on ollut rehelliset aikomukset meitä kohtaan, ollessamme ruhtinaan talossa, — vastasi Ingo alakuloisesti hymyillen. Ja urhot päättivät mennä vieraisille, jonka jälkeen Bero tyytyväisenä ohjasi ratsunsa eräälle syrjätielle.
Häntä seurasi Rothari korkea-äänisillä tervehdyshuudoilla. — Teidän ensimäinen olinpaikkanne olkoon minun talossani, — huudahti tuo turpea mies ja ojensi kätensä hevoisen seljästä pudistaaksensa kättään monen kanssa. — Heitä huolet jälkeesi, urho, äläkä pidä vihaa meille muille sentähden, että sinä erosit epäsovussa yhdestä. — Ja ratsastaen Ingon rinnalla jatkoi hän avosydämisemmin: — Meidänkin kihlakunnassamme tulee moni kummeksimaan sitä, ett'ei sinun miekkasi, suonut tuolle riitelijälle viimeistä kunniapalvelusta, sillä tällä miehellä ja hänen suvullansa on vihamiehiä kansassa syystä, että he ovat kohtuuttomia, ja minä olen yksi noista. — Sitten ratsasti hän, lohdutellen sanoilla, vieraiden joukossa, huiskutteli väliin keihästänsä ilmassa ja kertoi lystillisiä seikkailuja, kunnes hän sai kuuntelevat muukalaisetkin nauramaan.
Kun seuraavana aamuna ensimäinen sarastus tunki Irmgardin hämärään huoneesen, nousi neitsyt hiljaa vuoteeltaan, jott'ei hän herättäisi nukkuvaa palvelijatarta, ja lausui itseksensä: — Minä uneksin tuolla metsäpuron luona olevan jonkun, joka minua vartoo. Jään peittäminä on tuon juoksevan puron rannat, honganvesa, joka tarttui kiinni meidän maahamme, on irtautunut ja nyt ajelehtelee se veden mukana ales laaksoon päin hyyhmän ja kivien välitse, enkä minä saa nähdä sitä enään milloinkaan. En tiedä, mitä minä tästälähin enään elämässä tulen rakastamaan, kun hän on lähtenyt meiltä. — Hän heitti tumman viitan pukunsa yli, avasi hiljaa oven ja kävi tyhjän pihan poikki. Kuka auttaa minua siirtämään salvan portista? — sanoi hän, ehdittyänsä sinne, mutta koskettaessansa porttia, huomasi hän salvan puuvaajan olevan poissysättynä. Hän meni ulos portista ja riensi lumen läpi vuorta kohti sille paikalle, jossa hän jo kerran ennenkin oli kohdannut lemmittynsä. Mutta päästyänsä lähemmäksi ja huomattuansa hämärässä pitkävartaloisen henkilön, säikähtyi hän ja pidätti askeleitansa. Silloin riensi Ingo häntä vastaan. — Minä luotin tapaavani sinut täällä, — sanoi hän, — aavistus ajoi minua yön läpi nopeajalkaisella ratsullani.