— Kuningas ratsastaa vihamiesten läheisyydessä, — vastasi Irmgard, — koska minun sukuni rikkoi uskollisuutensa häntä kohtaan. Katkera on minusta se ajatus, kiusallista on minusta elämä. Sillä sinäkin tulet vihastumaan meihin, kun sinä hädässä ollessasi muistelet minun isieni huonetta.
— Sinua minä ajattelen, missä ikänänsä ollenkin, — lausui Ingo, — sinulta toivon minä koko elämäni onnea. Sinä olet minusta rakkahin, ja reipas on sinun mielesi, sentähden lasken minä nyt sinun käteesi ne langat, joista naispappi sanoi minun kohtaloni riippuvan. — Hän tarjosi Irmgardille pienen saukonnahkaisen laukun, jossa riippui vankat remelit. Irmgard katsahti arasti lahjaan. — Siinä on lohikärmeen taika, — jatkoi Ingo hiljaa, — Romalaisten voitto, kuten meidän soturit luulevat, ja minunkin kohtaloni. Romalainen on tuhlannut kultaa kuninkaanlinnassa; mahdollista on, että kuninkaan miehet aikaansaavat minulle onnettomuutta. Jos he tappavat minut, ei Romalaiset sittenkään tule saamaan takasin sitä, joka kansan puheen mukaan tuottaa heille voiton. Talleta siis purppurakangas minun varaltani, kunnes minä vaadin sen sinulta takasin; mutta jos minun viholliseni onnistuvat toimessansa, tuo tämä ihmeellinen kapine kummulle, jonka he kohottavat minun haudalleni, ja kaiva se siellä niin syvään maahan, ett'ei se koskaan tule muukalaisen käsiin.
Irmgard otti laukun ja piteli sitä kummallakin kädellänsä, jolloin hänen kyyneleensä vierivät laukulle. Vieraaksi olet sinä tullut minun isäni liedelle, minun vuoro-vieraanani pysyt sinä, Ingo, kuitenkin ja sydämessäni tulet sinä aina olemaan. Tänne minä piiloitan, mitä sinä olet minulle antanut, ja minä rukoilen kohtalon jumalia, että tämä taikakapine tekisi minutkin osalliseksi sinun kohtalostasi. Jos olisin syntynyt poikana, kuten minun vanhempani olivat toivoneet, saisin minä nyt seurata sinua matkallasi. Mutta yksin täytyy minun istua suljetuin suin ilottomassa kodissa, ja sinua minä ajattelen, jota ainoastansa haukat, nuot kesyttömät linnut, saavat nähdä, lentäessänsä taivaan ja maan välillä. Sillä rauhatta vaellat sinä, jalomielinen, vihollisen maassa, tuulen suhistessa ja huurteen peittäessä maan.
— Älä sure, kultani, — pyysi Ingo, — sillä minä en pelkää sitä, että vihollinen voisi ottaa minun henkeni; jospa kylmä lumi minun ympärilläni tuprueleekin, riemuitsee kuitenkin minun sydämeni, sillä minä luotan sinuun, jota minä lemmin. Yöt ja päivät minä ajattelen, miten voisin saada sinut omakseni.
— Keneen isä vihastuu, ja ketä äiti vihaa, häntä lempii tytär, — onko tuskallisempaa oloa maailmassa, — valitti Irmgard.
Silloin kietoi Ingo käsivartensa Irmgardin ympärille ja lausui hellästi: — Salaa lempesi muilta, samoinkuin puu salaa voimansa maahan, tulevata kevättä odottaessa. Nyt meitä ahdistaa Puhurin julma voima, niityn vihannes on jo peittynyt valkoiseen lumivaippaan. Kanna sinäkin, lemmittyni, jääkylmää taakkaasi. Kun urvut heilimöivät, ja nurmi vihriöi, silmäile silloin kevät-aurinkoa ja kuultele, josko kuulisit noiden villijoutsenten laulua, kun ne viiltävät ilmaa.
— Minä vartoon ja odotan, — vastasi Irmgard hiljaa, — mutta myrskyn raivotessa läheisyydessäsi, ajatellos silloin minun muistavani ja kaipaavani sinua, ja kun ihanainen aurinko hymyilee sinulle, että minä itken sinun tähtesi. — Hän repi nauhan vaatteistansa ja solmisi sen hänen käsivartensa ympärille. — Näin sidon minä sinut itseheni, tietääksesi sinun olevasi minun omani samoinkuin minä olen sinun. — Ja hän kietoi käsivartensa hänen kaulallensa ja piti häntä kovasti puristettuna rintaansa vasten.
Läheisyydessä kuului petolinnun ilkeä rääkyntä. — Vartija muistuttaa meille, että sinun on luopuminen minusta, — sanoi Ingo. — Siunaa minua, Irmgard, jotta minun matkani tulisi onnelliseksi minulle ja sinulle. — Hän kumarsi päänsä, Irmgardin pitäessänsä ylhäällä käsiänsä sekä liikuttaen sormiansa ja kuiskaten hänelle siunauksen. Sen jälkeen puristi urho häntä vielä kerran sylihinsä eron hetken katkerimmilla tuskilla ja syöksyi sitte honkametsään. Taaskin oli Irmgard yksinänsä, vuori ja metsä lähellänsä, ja hänen ympärillänsä tuprusi lumipyry.
Varhain aamulla ratsastivat Vandalit ulos Rotharin talosta, näiden joukossa Ingokin rohkaistuneella mielellä, vaikka hän oli vaiti, sillä hänen ajatuksensa lensivät takasin ruhtinaan talossa olevan neitsyen luokse. Puolipäivän aikana saapuivat he siihen kylään, missä Beron kartano oli. Aurinko paistoi iloisesti valkoiseen lumipeitteeseen ja jalavan latvassa kimalteli huurre. Kylää ympäröivän kaivannon yli johtava silta oli koristettu vihriöivillä honganoksilla, ja sen vieressä olevan vahtimajan luona seisoivat talonpojat juhlapuvuissansa, etimäisenä Bero ja hänen kuusi poikaansa, rotevia nuorukaisia jyhkeillä jäsenillä ja suurilla käsillä. Ja Bero sanoi: — Kihlakunnan rajalaisina asumme me sinun tiesi varrella ja me aiomme pitää teidät lämpöisinä meidän kaislakattomme alla, kunnes te ratsastatte vieraasen maahan. — Ratsastajat astuivat riemulla hevoisiltansa ja menivät kylään maanmiesten seurassa: — Me jaamme isännöitsemisen välillämme, — jatkoi Bero, — jotta kukin meidän naapureistamme olisi tilaisuudessa kunnioittaa meidän vieraitamme ja, jos noita nuoria miehiä haluttaa, voivat he aterian perästä meidän omien nuorukaistemme kanssa viedä meidän nuoria tyttäriämme tanssimaan avaraan tupaan tahi puhdistettuun luhtiin, kuten meillä on tapana. — Sitten tarttui hän itse Ingon hevosen ohjaksiin ja johti jaloja vieraitansa portista sisään. Sill'aikaa kun hänen poikansa sitoivat kiinni hevoiset ja jakelivat näille kauroja, menivät miehet tuvan ovelle, jonka kynnyksellä Fridan äiti seisoi palvelijattarinensa, odottaen muukalaisia, joille hän tarjosi päivettyneen kätensä. Avaran etehisen tiivistetyllä savipermannolla oli katettu pöytä ynnä puusta tehtyjä istuimia, ja tuolta peremmällä olevalta korkeammalta paikalta kurkisteli sinisilmäisiä, valkotukkaisia lapsia, jotka ujoina piilottivat päänsä puitteiden taakse, kun vieraat heille hymyilivät. — Kutsu aterialle, — kehoitti isäntä vaimoansa, — ja pane esille parasta, kuin meillä on, sillä meidän vieraamme ovat tottuneet herrasruokiin. — Ingo pyysi emäntää istumaan viereensä, mutta hän hylkäsi tämän tarjoamisen ja kantoi itse pöytään sekä vei pois ruoat. — Se on minusta hyvä tapa, — selitti Bero, — sillä emännän silmä näkee nopeimmin, mitä hänen vieraaltansa puuttuu, ja se tuntuu pahalta isännästäkin, jos palkolliset saavat kuulla mitä puhutaan.
Emäntä tarjosi vieraille joukon ruokalajeja, hän toi esille tuomistansa ruoka-astioita ja pakoitti vieraiden syömään kaikkia. Lopulta vei isäntä kuninkaan ja Bertharin huoneesensa, siellä istahtivat nuot kolme miestä pienen pöydän ympärille, ja isäntä tarjosi heille väkevää simaa, joka oli tummankarvaista vanhuudesta ja paksua kuin hunaja. — Tämän juoman teki minun äitini, tultuansa taloon, — lausui hän, kehoittaen juomaan simaa. Hän kohotti sarkkonsa, joi vieraidensa maljan sekä alkoi juhlallisesti lausua: — Vanhat sanovat jumalan muinoin vaeltaessansa maan päällä luoneen jalosukuiset, vapaat talonpojat ja orjat. Kullekin säätyluokalle jakeli hän erilaisia lahjoja, teille, jalosukuiset, antoi hän tehtäväksi sodassa kansan johtamisen, kun me teitä seuraamme; meille sitävastoin kesällä ja talvella peltojen yli vallitsemisen ja orjille raskaan, selkä köyryssä tehtävän työn. Jalosukuinen ja vapaa talonpoika — ne molemmat eivät voi olla toistansa paitsi. Te, sankarit, ette voi saavuttaa kunniaa, joll'emme me seuraa teitä taistelutantereelle, ja me emme voi turvassa viljellä maatamme, joll'ette te neuvolla ja toimella suojele meitä vihollisilta naapureilta. Teille tulee suurin kunnia sodassa, sillä harvoin ylistää laulaja talonpoikain urhotöitä, mutta levotointa on teidän elämänne, ja pian sammuu jalo suku. Mutta me istumme pysyväisessä rauhassa tiluksellamme, ja vaikka talonpoika tapetaankin, ja hänen talonsa poltetaan, astuvat pojat isänsä jälkiä ja rakentavat uudestansa samalle paikalle.