Vieraat iloitsivat tuosta järkevästä puheesta ja nyökkäsivät myönnytystänsä. Ja Bero jatkoi varovasti: — Nyt olen minä monta viikkoa tarkastellut teitä, urhot, ja minä olen nähnyt sekä huomannut teidän olevanne rehellisiä miehiä ja elävänne säädyllisesti. Sentähden on minun ajatukseni, että me voisimme olla toisillemme hyödyksi. Älkäätte luottako vähintäkään meidän jalosukuisiimme; monet heistä eivät voi auttaa itseänsäkään, älkäätkä odottako mitään kuninkaalta, sillä hän on epäluuloinen ja kadehtii kaikkia, jotka ovat hänen palveluksessansa. Koettakaatte siis onneanne talonpoikain kanssa. Kun minä saatoin sinut, Berthar, tänne etelästäpäin, mainitsin minä jo silloin hiukan minun salaisuudestani, niinkuin vieraan kanssa puhutaan; mutta tänään tahdon minä puhua teidän kanssanne täydellä luottamuksella. Aina esi-isäin ajoilta olen minä vuorovieraisuuden liitossa Idispuron varrella olevien vapaiden miesten kanssa. He ovat rehellistä kansaa, ja heitä nimitetään Marvingeiksi. He ovat meidän, Thüringiläisten, veriheimolaisia, mutta jo ammoisista ajoista asuvat he itseksensä pienenä heimokuntana sen virran varrella olevassa laaksossa, joka on pyhitetty Idikselle, ihmis-onnen suurelle jumalattarelle. He ovat muutama vuosi takaperin menettäneet herrassukunsa ja parhaat soturinsa, koska nämät joutuivat riitaan heidän kanssansa ja läksivät länteenpäin voittamaan saalista ja kunniaa Frankilaisten luona.
Siitä ajasta alkaen hätyyttelevät noita jäljellä olevia meidän vuorien toisella puolen olevat uutisasukkaat ja etelästä, Main-virran puolelta, Burgundit. Tämä kaksinkertainen ahdistus on tullut heille tukalaksi, ja yksi osa heistä varustaikse salaisuudessa myöskin lähtemään maailman ja seuraamaan ylimyksiänsä, kun puut taaskin rupeavat viheriöimään. Sentähden ratsastin minäkin viime syksynä vuorten yli vaihtamaan hevosiani ja vetohärkiäni heidän sikoihinsa, joita he eivät itse tahdo teurastaa. Siellä näin minä lihavia laitumia, jotka olivat kaupaksi kohtuullisesta hinnasta, ja minä ajattelin täällä kotona olevia poikiani. Mutta ne minun vuorovieraistani, jotka vielä halusivat jäädä paikoillensa, valittivat, että heidän pieni siirtokuntansa puuttui johtajaa, sillä heillä ei ole yhtään ruhtinassukua, joka voisi hankkia heille hyvän sovinnon naapurien kanssa tahi käydä mainehikasta sotaa saaliinhimoisten naapuri ylimysten kanssa. Mutta Idislaaksossa asuvat talonpojat eivät tahdo olla Thüringiläisiä eikä Burgundeja, vaan pysyvät omana heimonansa ja ennemmin tahtovat he tehdä liiton vieraan suvun kuin meidän ylhäistemme kanssa, mutta kaikkein vähimmin kuninkaiden kanssa. Sentähden ajattelen minä sinua, Ingo. Sillä te olette harvalukuiset, he ovat lukuisemmat, ettekä te voisi sortaa heitä. Sinne neuvon minä sinua kevään tullessa menemään. Pitäkäät itse huolta siitä, että se tulee teille hyödyksi, mutta se olisi menestykseksi monelle, joka viljelee maata, ja sentähden neuvon minä teitä näin tekemään.
— Tottele hänen sanojansa, kuninkaani, — huudahti Berthar, — tämä on parhain sanoma, kuin sinä isoon aikaan olet kuullut, ja jokainen sana on totta; minä olen itse nähnyt maan ja puhellut sen asujanten kanssa. Me ratsastimme pohjoiseen päin Burgundein rajan yli laihojen mäntymetsäin ja hiekka-arojen kautta, sitten huomasimme me kukkulalta avaran laakson ja siinä virtaavaan veden, jota he nimittävät ihmis-onnen jumalattaren, pyhän Idiksen, puroksi. Siellä, on lehtometsää kasvavia, jyrkkiä mäkiä, ja niityllä oli ruoho niin korkeata, että meidän hevoisemme töin tuskin pääsi sen lävitse. Siellä tiedän minä myöskin erään jyrkän kallion, jolle hyvin sopii rakentaa kuninkaan linnan; ikäänkuin vahtitornista voi tästä nähdä Idislaakson ja metsäin yli kau'aksi Mainvirran toiselle puolelle.
— Ingo hymyili. — Sinäkin harmajapäinen matkamies, — lausui hän, — haluat rakentaa itsellesi pirtin ja saada lämpöisen paikan oman lietesi ääressä? Kummallinen on matkamiehen kohtalo, ruhtinas ajaa minut pois talostansa, ja talonpoika tarjoaa meille maata juuri silloin, kun me olemme lähdössä pois omaamatta jalan sijaa maailmassa, ikäänkuin pilvet, jotka kulkevat edestakasin auringon alla. Vaan yhtä minä kuitenkin pelkään, kuulehan sinä, meidän viisas isäntämme: Bisino-kuninkaan muurein kautta täytyy minun ratsastaa Idispurolle.
— Vältä kuningasta, — neuvoi Bero, — lähde rajan yli, niin pääset hänestä.
— Älä närkästy, — vastasi Ingo, — vaikka minä tällä kertaa juoksen vaaran keskelle kuten ympäri kuljeskeleva sankari sen sijaan, että kierteleisin sitä kuten mies, jolla on vakinainen asunto. Minä olen itse vastannut kuninkaan kutsuun tulevani ja minä pidän sanani, vaikka hän olisikin tyly minua kohtaan. Sinullakaan ei pitäisi oleman mitään sitä matkaa vastaan. Sillä jos minä nyt kartan kuningasta, huomaa hän siitä meidän vihollisen mielialamme, ja jos meidän miehet, kuten sinä toivot, tulevana keväänä rupeavat asumaan hänen maansa rajain läheisyydessä, tulisi hänen kostonsa luomaan surkean kohtalon Idispurolla oleville uutisasukkaille. — Hän tarttui talonpojan käteen. — Muussa tahdon minä seurata sinun neuvoasi, ja sano nyt minulle siis, millä lailla minun tulee ryhtyä maan ostamiseen sinun vuorovierailtasi, että me vihannalla poislähtöajallamme solmisimme liiton keskenämme. Urhot kallistivat päänsä yhteen ja istuivat kau'an neuvotellen, mutta tuolla ulkona soivat sorapilli sekä sakkipeli, ja riemuitsevat joukot riensivät tanssimaan.
7.
Ingo kuninkaan hovissa.
Erään mäen kukkulalle pysähtyi Wolf, joka johti etujoukkoa, ja osoitti kädellänsä etäisyyteen. Tuon kulkevan joukon edessä kohosi lumellapeitetyssä maisemassa erään kuninkaanlinnan suunnatoin kivirakennus, korkeita muureja, paksuja, harjoilla varustettuja torneja, ja sen vieressä kuninkaan asumusten punaiset tiilikatot, hirveä näky maan talonpojille. — Varsin helppoa on linnuille pääsö tuollaiseen häkkiin, mutta sieltä uloslentäminen jälleen ei mahtane onnistua kaikille, — murisi Berthar. Lyhyt torventoitahdus helähti etäisiltä harjoilta. — Tuolla rupeaa torninvartija liikkumaan, antakaapa nyt ratsunne ravata, että meidän intomme nähtäisiin.
Erästä kahden kallioseinän välissä olevaa rotkotietä ratsastivat muukalaiset niitä kivestä tehtyjä ulkovarustuksia kohti, jotka olivat rakennetut sillan eteen, ja joiden rintavarustuksien taakse oli sijoitettu aseellisia sotureja. — Miehet ovat sulkeneet portit varustaaksensa itseään meidän vastaanottoomme, — lausui Berthar ja löi portille rautaisella portinkolkuttimella. Korkeudesta kysyi tornin vartija heidän nimiänsä ja asiatansa. Ingo vastasi. Mutta kauan sai joukko odottaa ja maltittomina polkivat hevoset maata, ennenkuin tuo raskas portti naristen avattiin, ja sen takana oleva silta laskettiin ales. Ratsastajat ryykäsivät linnapihaan, jokaisessa ovessa tunkeili aseellisia miehiä; kuninkaan tallipäällikkö tuli vieraita vastaan, vielä kerta uudistettiin kysymys ja vastaus, sitten käski mies heitä synkällä katsannolla laskeumaan hevoisiltansa ja johti heidät, näiden taluttaessa hevoisiansa suitsista, kuninkaansalin eteen. — Missä isäntä on? — kysyi. Berthar äreästi tallipäälliköltä, — minun herrani ei ole tottunut astumaan huoneiden kynnyksen yli, ennenkuin isäntä seisoo siellä vastaanottamassa. — Mutta samassa silmänräpäyksessä aukeni salin ovi, ja Bisino-kuningas seisoi ovella etevimpäin miestensä seurassa ja hänen rinnallansa Gisela-kuningatar. Ingo nousi portaita myöten ylös ja kumarsi itsensä. — Kau'an olemme me turhaan odottaneet sinua, muukalainen, ja hidas oli sinun ratsusi juoksu metsästä minun linnaani, — alkoi kuningas synkällä katsannolla. Mutta Gisela-rouva astui heti askeleen eteenpäin, ojensi valkoisen kätensä urholle tervehdykseksi ja nyökkäsi tervetuliaiset hänen seuruellensakin. — Lasna ollessani, ei suurempana kuin tämä minun poikani nyt on, näin minä sinut, herra, Burgundein salissa; mutta me muistamme menneitä aikoja ja vanhaa ystävyyttä. — Anna kättä orpanallesi, — käski hän poikaa, — ja laita niin, että sinustakin tulee yhtä mainio urho kansan keskuudessa, kuin hänkin on.