— Sinä tiedät, isä, meidän usein voittaneemme petollisesta vuorovieraisuudesta syntyneet vaarat, — vastasi Ingo.
Ukko hymähti tätä muistellessansa ja jatkoi laverrellen: — Avonainen kenttä ja parempi valo, kuin minkä savuavat puut antavat, on minusta mieluinen, aseiden kiitäessä ilman läpi. Kuitenkin puhut sinä viisaasti, kuningas, sillä paljon epävarmaa on maailmassa, mutta ei mikään petä niin usein kuin aavistukset tappelun edellä. Jota kau'emmin olemme vaeltaneet keihään ja miekan välillä, sitä vähemmin ajattelemme loppuamme. Ja sanoakseni sinulle kaikki, luulen minä kohtalon mahtavan jumalattaren hymysuin määräävän meidän arpamme jo ennen tappelua. He paiskaavat meidät ikäänkuin leikillänsä suurimpaan hengenvaaraan, ja vetävät meidät siitä taas veikeästi tukasta takasin ja toisen kerran lumoavat he meidän mieltämme voiton unelmilla ja sallivat meidän kaatua taistelutantereelle. Mutta kuinka he koettelevatkin miehen rohkeutta, iloitsevat he kumminkin meistä, sotilaista, täällä maan päällä ja sitte muualla.
Hiljaa suhiseva ääni sekä jysäys keskeytti puheen, ja eräs nuoli tuli lentäen pihasta sitä paikkaa kohti, missä Ingo istui; sen rautainen kärki kilahti hänen rautaista miekanhuotraansa vasten, ja nuoli putosi laattialle. Molemmatkin miehet pysyivät liikkumattomina, mutta ei minkäänlaista melua eikä mitään uutta hyökkäystä seurannut tätä murhayritystä. — Mene makaamaan, houkko, — lausui Berthar, osoittaen erästä epäselvää haamua, joka katosi pimeässä huoneiden läheisyyteen. Hän otti ylös kuolon airuen. — Nuoli, — lausui hän, — on jostakin metsästysviinistä.
— Se on kapine, jonka Tertullus on jättänyt tänne meidän varaltamme, — vastasi Ingo, — niin mitätöintä tervehdystä ei Bisino-kuningas lähetä.
— Urhot istuivat odottaen, mutta ei mitään enää kuulunut; tähdet kulkivat istuimillansa vitkallisesti eteenpäin taivaslaella, ja pimeänä oli kuninkaan linna kolkossa äänettömyydessään. Vihdoin lausui Berthar: — Nyt kait on uni vaivuttanut meidän isäntämme viinistä juopuneet urhot, ja nyt on aika sinunkin ajatellaksesi lepoa. — Hän meni makuulla olevien miesten luokse ja nykäsi kamaripalvelijan, Wolfin, hereille; nuori soturi kavahti vikkelästi jaloillensa ja saattoi herransa vuoteelle; sitte otti hän kilpensä ja keihäänsä sekä seisoi oven edessä, kunnes ensimäinen hämärä valo ilmautui taivahalle.
Seuraavaksi päiväksi oli suuri metsästysretki aijottu. Kuninkaan salin edustalla olevalla avonaisella paikalla kuoppivat hevoset maata, jänis- ja villisikakoirat alkoivat haukkua, jotta voimakkaiden metsästäjien oli vaikea pitää niitä vitjoissansa, ja soturit kokoontuivat iloisiin ryhmiin odottamaan kuningasta. Ingokin seisoi muutamain miestensä kanssa, nojaten hevoseensa, ja odotti lähtöä. Vihdoin tuli kuningas, joka rakasti metsästämistä vielä enemmän kuin hyvää juomaa lieden ääressä; hän oli metsästyspuvussa ja kantoi kädessään paskasta keihästänsä. Torvet puhalsivat hyvänhuomenen, ja ystävällisesti meni kuningas Ingon luokse sekä kysyi kaikkein kuullen: — Saitko hyvää unta, orpanani? En minä vielä tähän asti tietänytkään sinun isäsi puolelta olevasi minun puolisoni, kuningattaren, sukulaisen; ole siis heimolaisenakin tervetullut minun hoviini.
Kuninkaan miehet kuultelivat hänen sanojansa ja silmäilivät hämmästyneinä toisiansa. Mutta Ingo vastasi kunnioituksella: — Minä kiitän kuningasta niin ystävällisestä tervehdyksestä.
— Noh niin, — jatkoi Bisino, — koettelepa tänään keihääsi kelvollisuutta meidän rinnallamme. — Hän nousi ratsullensa, portti lensi auki, vipu-silta laskeusi ales, ulos ryykäsivät koirat ja metsästäjät heidän jäljessänsä. Ingo antoi iloisena hevoisensa ravata, joka samoinkuin omistajansakin riemuitsi, nähdessään aukean kentän jalkojensa alla. Hän ratsasti kuninkaan lähellä, ja tämä silmäili tutkistellen Ingon uljasta vartaloa ja ihmetteli sitä navakkata voimaa, jolla hän ohjasi vankkaa hevoistansa. Välistä kutsui hän Ingon rinnallensa ja jutteli ystävällisesti hänen kanssansa ikäänkuin vanhan tutun kanssa, jonka tähden kuninkaan miehet kuiskailivat keskenänsä: — Miksi silittelee kissa hiirtä, vaikka se on hänen kynsissänsä? — Mutta sellainen ei kuninkaan tarkoitus kuitenkaan ollut, hän oli mielistynyt Ingoon ja vielä kaikui hänen korvissansa ne ylistyssanat, joita kuningatar oli lausunut muukalaisesta ja kuninkaan omasta pojasta, joka oli hänestä rakkain maailmassa. Ja kuningas ajatteli: — Hän on todellakin hauska toveri, ja häntä katselee iloksensa; miksi en osoittaisi hänelle hyvyyttä, niin kau'an kuin voin sallia hänen olevan elävitten joukossa? Onpa niitäkin, joiden kuolemasta minulle olisi suurempi hyöty. — Sentähden lähti hänen lempeytensä todellakin sydämestä, ja hän salli iloisena kertoa itsellensä erään jalopeuran voimasta, jonka Ingo oli nähnyt Alemanein kuninkaan eläintarhassa.
Pian katosivat kuninkaat korkeaan tammimetsään. Tähän asti oli kuningattaren silmä tornin harjalta seurannut poismeneviä. Nyt kutsui hän luokseen kamaripalveliansa sekä hovinaisensa ja meni tyhjään pihaan. Seurueensa suureksi hämmästykseksi pysähtyi hän keittiörakennuksen luokse ja mainitsi muutaman sanan juhlapaistista keittäjälle, jolle tänlainen kunnia harvoin tapahtui ja joka iloisena lupasi tehdä parastansa juhlapäivällisen suhteen. Tultuansa saliin, jossa muukalaiset makasivat, kuuli hän vasaran pauketta. Berthar istui ovella teroittamassa vasaralla kiveä vastaan keihäänkärkiä ja lauleli sillä välin hiljaisella äänellä loitsulaulun aseiden pystymiseksi. Kuningatar pysähtyi, viittasi käskien seurueellensa vetäytymään pois ja seisoi portaiden lähellä, silmäillen tuota takovaa urhoa, kunnes tämä katsahti ylös, heitti pois rintineensä sekä vasaran ja astui kunnioituksella tervehtien kuningatarta vastaan. — Minkä otuksen aijot kaataa tällä aseella, Ingo-kuninkaan urho, — kysyi Gisela-rouva, — koska sinä jäit linnaan, kun metsäkoirat samoavat ulkona.
— Minä teroitan aseitamme, odottaessamme toista metsästyshuutoa, — vastasi Berthar, — kuninkaan metsästyshalua kehutaan laajalta maassa.