Sinä päivänä istui kuningas iloisena kunniaistuimellaan aterioidessansa; hänen rinnallansa oli Gisela-kuningatar ja hänen toisella puolellansa Ingo. — Tänään riemuitsen minä metsästysonnestamme, — alkoi kuningas lausua, — minä riemuitsen vallastani ja kullasta, jonka te kaikki näette tässä silmäinne edessä, ja minä juon Ingo-urhon muistoa, koska hän oli hyvä kumppali ottelussa villihärjän kanssa. Riemuitkaatte tänään kaikki minun kanssani, nähdessänne hopea-astiat ja kultamaljat, jotka ovat asetetut silmäinne eteen minun ja teidän kunniaksenne. Sinäkin, Ingo, olet käynyt monen mahtavan hallitsijan hovissa; lausu minulle, urho, oletko koskaan nähnyt komeimpia aarrekammiosta tuotuja astioita?
— Mielelläni ylistän minä sinun rikkauttasi, kuninkaani, sillä missä aarrekammio on täysi, siellä arvelemme me kuninkaan hallitsevan turvallisena ja vihollisten naapureinsa sekä kansassa olevien pahanelkisten pelkäämänä. Kahta avua olen minä aina kuullut kehuttavan mahtavassa hallitsijassa, niitä, nimittäin, että hän ymmärtää oikealla ajalla hankkia aarteita ja oikealla ajalla jaella niitä urhollisille miehillensä, jotta nämät seuraisivat häntä hädän hetkenä.
Nämät sanat olivat täydellisessä sopusoinnussa kuninkaan pöydässä istuvien urhojen mielipiteiden kanssa, ja he nyökkäsivät sekä lausuivat hänelle hyväksymisensä.
— Alemanitkin olivat rikkaita kullasta, ennenkuin Caesar hävitti heidän maansa, — jatkoi Ingo. — Kuitenkin on minun luuloni heidän tulevan voittamaan paljon takasin, sillä he ovat kärkkäät saaliisen ja osaavat tinkiä kaupustelijain kanssa. Sitäpaitsi elävät he enemmän kuin muut kansakunnat romalaiseen tapaan; siellä asuu talonpojatkin kivikartanoissa, vaimot ompelevat neulalla kankaasen kirjavia kuvia, joiden ympärillä riippuu ihanoita rypäleitä viiniköynnöksissä.
— Tunnetko sinä romalaiset naisetkin? — kysyi kuningatar. — Monta ihmeellistä asiaa kertovat kuninkaan miehet heidän kauneudestansa, vaikka heillä on ruskea iho ja tumma tukka.
— He ovat vikkelöitä puheissansa ja ruumiinsa liikunnoissa, ja suloisesti viehättävät heidän silmänsä, mutta heidän siveyttänsä en kuullut koskaan kehuttavan, — vastasi Ingo.
— Oletko sinäkin ollut Romalaisten maassa? — kysyi kuningas uteliaana.
— Siitä on nyt kaksi vuotta sitten; — myönsi Ingo, — silloin ratsastin minä nuoren Athanarik-kuninkaan seuralaisena rauhallisesti suuren keisarikaupungin, Trierin, muurein sisäpuolelle. Minä näin korkeita holveja ja kivimuureja ikäänkuin jättiläisten käsillä rakennettuja. Siellä vilisee iloisia ihmisiä kaduilla, mutta niillä sotureilla, jotka siellä seisovat vahdissa porteilla, Romalaisten merkki kilvessään, on meikäläisten silmät, ja he puhuvat meidän kieltämme, vaikka he väärin kerskaavat olevansa Romalaisia.
— Muukalaiset jakavat meille viisauttansa, he myyvät meille kultansa ja viininsä, ja me taaskin lainaamme heille jäsentemme voiman; sitä. vaihtokauppaa minä ylistän, — lausui Hadubald, joka ei mielellänsä suonut romalaispalvelusta ylenkatsottavan.
— Mutta minä, kuninkaani, — alkoi Berthar, — en anna paljon arvoa romalaiselle viisaudelle, jota muut niin suuresti ylistelevät. Olin minäkin kerran noissa suurissa kivilinnoissa, joita Romalaiset ovat rakentaneet, ensi kerran, kun Ingo-kuningas lähetti minut eteläänpäin Tonavan yli Augusta-linnaan, jossa Schwabilaisia nyt asuu. Suurella vaivalla ratsastin minä kaupungin murtuneiden muurein sisäpuolelle; siellä näin minä monta seikkaa, jotka ovat vastenmielisiä sillekin, joka on paljon nähnyt maailmassa. Romalaisten huoneet olivat niin yhteenpakatut kuin lammaslauma raju-ilmalla; en ainoatakaan sellaista minä nähnyt, jossa olisi ollut pihan sijaa, eipä edes tunkioläjänkään. Minä kysäsin tätä asiata isännältäni, ja hän sanoi heidän ujostelematta tekevän tarpeensa kadulle kuin koiranpennut. Minä makasin sellaisessa kivikolossa, jonka seinät ja laattia olivat siloiset ja kimaltelivat monivärisinä ja näiden yli olivat nuot hyvät Schwabilaiset asettaneet olkikaton; minä vakuutan teille, että minulle yöllä tuli tukala olo näiden kivien välissä, ja että minä olin iloinen aamulla kuullessani pääskysen visertelevän oljissa. Yöllä oli satanut ja eräässä vesilätäkössä näin minä aamuhämärässä kaksi sorsaa. Nämät eivät kuitenkaan olleet eläviä, vaan ikäänkuin laattiaan maalatuita. Minä lähestyin, löin kirveelläni kivi-permantoon ja huomasin sen olevan naurettavaa tekoa monesta pienestä kivestä; jokainen kivi oli vajoitettu maahan ja ylhäältäpäin tahkottu niin siloiseksi kuin kivikirves; sellaisista kirjavista kivistä olivat nuot kaksi lintua, joita me nimitämme sorsiksi. Ja tässä työssä oli monta miestä kuluttanut useita päiviä ainoastansa kovien kivien siloittamisella. Tämä näytti minusta aivan järjettömältä. Ja niin arveli minun isäntänikin, tuo schwabilainen soturi.