— Kentiesi se on heille pyhä ja harvoin nähty lintu; sillä monta lintulajia on kaikkialla maailmassa ja toisia taas ei, — lausui Valda, muuan järkevä mies kuningattaren seuruesta.

— Niin minäkin luulin, mutta minun isäntäni tiesi kertoa, että lie tekivät sellaisia töitä huviksensa ja saadakseen astua niiden päälle.

— Urhot nauroivat. — Tekeväthän meidänkin lapset pieniä karhuja savesta sekä leivin-uunia hiekasta ja leikittelevät koko päivän turhan kanssa. Romalaiset ovat muuttuneet lapsiksi uudestaan, — huudahti Valda.

— Sinä lausut totta. He ovat tahkonneet pieniä kiviä linnuiksi, mutta heidän metsissänsä on schwabilaiset soturit rakentaneet heille linnoituksia. Ja syödessänsä makaavat he ruoka-pöydässä kuin naiset lapsisaunan jälkeen.

— Mitä sinä tässä kerrot meille sorsista, — huudahti kuninkaan kamaripalvelija, Wolfgang, suuttuneena, — on aivan väärin ja hullusti. Sillä Romalaisilla on se omituisuus, että he voivat jäljitellä kaikkea väreillä ja kivillä, ei ainoastansa lintuja vaan jalopeurojakin ja taistelevia sotureja. He osaavat kuvailla kaikki jumalat ja sankarit, että ne ovat kuin eläviä. Sen tekevät he omaksi kunniaksensa ja muistoksensa.

— He kehnäilevät kiviänsä, ja meidän verta ovat ne urhot, jotka taistelevat heidän sotansa. Jos heidän tapansa on orjain toimien rakastaminen, on meidän tapamme orjain hallitseminen. Minä en ylistä sitä urhoa, joka menee orjain palvelukseen, — vastasi vanhus.

— Orjiksiko nimität sinä heitä, jotka kuitenkin hallitsevat milt'ei puolen maailmaa? Vanhempi on heidän sukunsa ja mainehikkaampi heidän elämänsä tarina kuin meidän, — huudahti Wolfgang taaskin.

— Jos he ovat lörpötelleet sinulle sellaista, ovat he valehdelleet, — vastasi Berthar. — Josko heidän maineensa on ansaittu ja heidän elämänsä tarina tosi, sen voi kukin huomata siitä, onko nämät taistelussa kiihoittaneet niiden rohkeutta, jotka näistä kerskailevat. Sentähden vertaan minä Romalaisten kunniaa hyökylaineesen, joka kerran on tulvannut yli maan ja sitten muodostunut lätäköksi, mutta meidän urhojemme kunnia on kuin virta, joka hölisee kivien yli ja ajaa laineitansa alas laaksoihin.

— Kuitenkin luottavat Romalaisten viisaat siihen, — keskeytti Ingo, — että heidän valtansa on tullut entistä lujemmaksi. Sillä he kerskaavat erään uuden jumalan tulleen heidän esi-isäinsä aikoina tähän valtakuntaan, joka antaisi heille voiton.

— Minä olen usein kuullut, — lausui kuningas, — että heillä pitäisi olla suuri salaisuus Kristuksessansa. Eikä heidän uskonsa olekaan turha, sillä he ovat nyt todellakin voittorikkaampia kuin ennen. Monenlaista saa tästä kuulla puhuttavan, mutta ei kukaan tiedä siitä tarkallensa mitään.