— Noh, tiedä siis, kuninkaani, että ruhtinaan tytär, Irmgard, on minulle rakas, ja että hänen isänsä sentähden vihastui minuun, koska hän on luvannut tyttärensä puolisoksi eräälle miehelle Sintram-sankarin suvusta.
Kuningas hymyili mielissänsä. — Väärin teit sinä, Ingo, vaikka oletkin mainehikas urho, pyytäessäsi ruhtinaan tytärtä. Kuinka voisi hänen isänsä antaa tyttärensä ja perillisensä perinnöttömälle muukalaiselle? Koko kansa nimittäisi häntä mielettömäksi, eikä koskaan suvaittaisi muukalaisen istuvan metsäseudun ruhtinasistuimella. Vaikkapa isä itse todistajien läsnäollessakin tahtoisi kihlata sinulle tyttärensä, en kuitenkaan minä, joka olen kuningas, voisi koskaan sallia sitä, vaan täytyisin antaa miesteni ratsastaa ulos keräämään sotajoukon teitä estääkseni.
Ingo heitti niin hirveän silmäyksen kuninkaasen, että tämä veti miekkansa lähemmäksi.
— Sinä puhut vihollisia sanoja maanpakolaiselle. Paljon häväistystä olen minä vieraana kärsinyt penkkilöillä, mutta vaikeasti tottuu miehen mieli suvaitsemaan ylenkatseellisia puheita, ja minusta nähden pitäisi kuninkaan jalomielisyyden sääliä onnettoman miehen ylpeyttä.
— Suosiollisemmalla mielellä minä nyt olen sinua kohtaan kuin koskaan ennen, — vastasi kuningas iloisesti. — Mutta vieläkö sinä yhä toivot voittavasi hänen isänsä vastahakoisuutta?
— Ruhtinasta sitoo hänen valansa, Sintramin suku on mahtava metsäseuduissa, ja ruhtinaan puolisokin on hänen sukulaisensa.
Kuningas napsahutti viinisarkkohonsa, kuten hänen tapansa oli, kun jotakin tapahtui hänelle mielen mukaan. — Ennemmin naittaisin minä sen tytön jollekin minun sotilaalleni; minusta ei olisi laisinkaan mieluista, jos Sintramin suku kerran tulisi saamaan haltuunsa ruhtinaan tilukset ja aarteet, sillä minä tunnen heidän ilkisisuisuutensa. Matta kaikkein enin vastenmielistä olisi minulle, jos sinä hänen isänsä suostumuksella tulisit hänen vävyksensä. Sillä niinkuin hunajan haju houkuttelee karhuja metsän puille, tulisi runoilijani ylistykset keräämään sinun talohosi kaikki sotaisat käsivarret, Vandalit ja muut kuljeksivat soturit, ja sinä tulisit pian Thüringein suojelijana minun vihollisekseni, vaikka et tahtoisikaan. Mieti tätä, — lopetti kuningas houkutellen ja täytti omin käsin vieraansa maljan. — Juo, Ingo, ja ole iloinen! Kun sudet pitävät kestiä tappotantereella, ylistävät he miekan, ystävällisyyttä, joka hankkii heille runsaan aterian, mutta älä sinä enään ajattelekaan juomakemuilla houkutella minun metsämajoissa asuvia Thüringiläisiäni.
— Kuule siis sinäkin, kuningas, muukalaisen neuvoa, — huudahti Ingo vihastuneena: — älä sinäkään ajattele sen immen naittamista toiselle miehelle, sillä niin kau'an, kuin minä elän ja voin liikuttaa käsivarttani, ei kukaan muu tule viemään häntä puolisonansa kotiinsa. No on minun miekkani yhden kerran kaatanut Theodulf'in maahan ja sattumasta vältti hän kuoleman; minä estän hänen ja jokaisen muun sinunkin miehesi häämatkan.
Nyt nauroi kuningas katketaksensa. — Jota kau'emmin sinä minulle puhut, sitä mieluummin minä sinua kuultelen, vaikka sinä puhutkin minulle ynseästi. Sinä ajattelet urhon tavoin, ja minä olen vakuutettu sinun töissäsikin näyttäyväsi urholta. Kukista tytön isä, kaada Theodulf, tuo pitkäkinttuinen houkko, verisellä taistelutantereella ja nosta tyttö häävuoteellesi. Kaikesta sydämestäni tahdon minä olla avullinen, että onnistuisit.
Ingo tähysteli epäluulolla kuninkaan kasvoja, hänen istuessansa noin iloisena Ingon edessä; hän ihmetteli, josko viini olisi kentiesi hämmentänyt kuninkaan ajatuksia ja lausui: — Sinun sanasi tarkoitus, herra, on minulle epäselvä, sinä kehut ja moitit minua samasta asiasta. Kuinka voit sinä olla minulle avullinen kosimisessa, jota sinä itse tahdot estää, vaikk'ei morsiamen isäkään tekisi esteitä? — Mutta Bisino-kuningas vastasi ylpeästi: — Istu jälleen maljasi ääreen. Sinulla on paljon sellaista, mikä on miehelle kunniaksi; mutta kaikkein vaikeinta et sinä ole onnistunut itsellesi saamaan, sinä et tunne hallitsemisen taitoa. Sinun ajatuksesi rientävät esiin suoraa tietä kuin hirvenjäljillä oleva koira, mutta kuningas ei saa olla suora suosiossansa eikä kostossansa; paljon täytyy hänen miettiä, ei kenellekään saa hän täydellisesti uskoa itseänsä ja jokaista täytyy hänen ymmärtää käyttää hyödyksensä. Siispä suon minäkin Irmgardin, ruhtinaan tyttären, ennemmin sinulle kuin monelle muulle; käsitä minua oikein: neitsyen, mutta ei hänen perintöänsä eikä hänen isänsä kuolemansa jälkeen herrautta metsämajain yli.