Ingo istahti hänen viereensä ja kallisti nöyrästi päänsä kuullaksensa häntä kau'emmin. — Aina siitä asti kun minä tulin kuninkaaksi, — jatkoi Bisino, — on minun valtani ollut epävarma metsänasukkaiden uppiniskaisuuden ja heidän ruhtinaansa Answald'in voiman vuoksi, ja minä olen kau'an etsinyt tilaisuutta heitä kukistaakseni. Sentähden olikin sinun olosi metsämajoissa minulle vastenmielinen, koska sinusta olisi voinut tulla johtaja heidän laumoillensa. Ja jos sinun Vandalilais-sikiösi olisivat halunneet sijoittua siellä olevan valta-istuimen ympärille, olisin täytynyt tappaa sinut vihollisenani, vaikka olisinkin sinua kohtaan suosiollinen. Mieti tätä, urho! Jos sinä sitävastoin voitat tyttären hänen isänsä vihollisena sellaisella väkivallalla, jota sankarit harjoittavat, kun lemmenhalut heitä pakoittaa, niin katoaa perillinen talosta, eikä minulla ole enään syytä olla levotoin siitä, että valta heidän ylitsensä menisi uudelle ruhtinassuvulle. Käsitätkö nyt, mitä minä tarkoitan, sinä juropäinen Ingo.
Neitsyttä minä haluan, enkä valta-istuinta sinun maassasi. Kuitenkin tuntuu minusta julmalta, että minun vaimoni pitää menettämän perintö-oikeutensa sentähden, että hän menee naimisiin minun kanssani.
— Anna minun pitää huolta siitä, lausui kuningas kolkosti. — Jos sinä haluat viedä neitsyen mukanasi vieraasen maahan, tulen minä olemaan sinun uskollisena auttajanasi; älä vaan pakoita minua kuninkaana puolustamaan maani oikeutta sinua vastaan. Toimita niin, Ingo, että sinä voitat neitsyeen uhkarohkeudella, niin tulen minä sinua ylistämään.
— Jos sinä, kuningas, suot minulle neitsyen, niin suo minulle myöskin linna tahi kartano, johon minä voin viedä hänet turvaan vainojiltansa, — huudahti Ingo ja tarttui anellen kuninkaan käteen. Bisino-kuninkaan kasvot menivät syviin ryppyihin, mutta taas loisti hänen silmistänsä rehellinen hyväntahtoisuus, kun hän vastasi: — Taaskin pakoittaa minua valtioviisaus hylkäämään, sinun rukouksesi. Kuinka voisin minä suojella valtaani kansan yli yleiseltä suuttumukselta, jos minä julkisesti auttaisin sinua salaamaan saalistasi? Jos minä voin salaisesti auttaa sinua, teen sen mielelläni ystävyydestä sinua kohtaan, ja koska se hyödyttää minuakin. Mutta miten minä voisin auttaa sinua neuvoilla ja salaisella toiminnalla, sen saat itse punnita. Ainoastansa aarre-aittaani en voi sinulle avata, sillä rannerenkaita ja romalaista rahaa täytyy minun säilyttää itseni varalta, jotta minun soturini taistelisivat puolestani hädän hetkellä.
— Kansan mahtava yliherra osoittaa siten suosiotansa, että hän jakelee lahjojansa tahi pitää suojelevan kilpensä hädässä olevan yli. Miten aikoo kuningas auttaa minua, koska hän kieltää minulta kummankin? — kysyi Ingo, petettynä toiveissansa.
Bisino-kuningas vinnisti silmiänsä ja iski niitä viekkaasti. — Kuningas, — sanoi hän, — ummistaa silmänsä, niinkuin minä nyt teen; tyydy sinä, urho, siihen! — Vaikka suutuksissansa täytyi Ingon nauraa kuninkaan leveälle naamalle, tämän istuessa ja kurkistaessa häneen ummistettujen silmäluomiensa välistä. Ja kuningas oli hyvillään vieraansa naurusta. — Se on oikein, — sanoi hän; — häädä nyt mielestäsi se levottomuus, joka sinua vaivaa, ja ole iloinen minun seurassani, sillä mieluummin juon minä sinun kuin muiden kanssa, tiedettyäni, ettei tällä nuorella karhulla ole muuta tyys-sijaa kuin minun häkkiini. Sentähden tahdon minä nyt uskoa sinulle yhden salaisuuden. Romalainen Tertullus on nykyään kuiskannut minun korvaani kaikenlaisia asioita ja tehnyt minulle suuria tarjoumuksia, jos minä jättäisin sinut Caesarin käsiin. Ja sinun tänne tullessasi ei minulla juuri ollut aivan ystävällisiä aikomuksia sinua kohtaan. Mutta nyt, kun minä tunnen sinut, minkälainen sinä olet, tahdon minä mieluummin pitää sinut itselläni.
8.
Viimeinen yö.
Kuninkaanlinnan tornien ympärillä raivosi talvijättiläisten ikivanha taistelu niitä hyviä jumaluusvoimia vastaan, jotka suojelevat maan kasvullisuutta. Nuot julmat henget nostivat harmajan pilven taivaan valon ja maan välille, ja ne häiritsivät Ingo-urhoakin synkillä ajatuksilla ja murheella niiden henkilöiden menestyksestä, jotka olivat hänen sydämellensä rakkaat. Myrskyn henget tuiskuttelivat asumuksen seinäin ra'oista lumikinoksia aina muukalaisten peitteiden päälle asti; sekin soturi, joka oli puettu karhunnahkaan, tunsi pakkaisen kireän puremisen, lähenteli päivällä lieden tulta isäntänsä saleissa ja lauloi huolissansa: "Ei talvi oo ystävä kuljeksivan, hän turvaapi silloin puun palahan." Elon tuimat viholliset eroittivat myöskin virran raskaalla jäävaipalla vapaasta ilmasta, ja Ahti, jonka asunto on syvyydessä, löi ja koputteli vihoissansa alhaaltapäin kristallikattoa. Mutta mitä sen jäävaipan alla liikkui, joka peitti kuningattaren ajatukset, ei tietänyt kukaan; hän yksinänsä istui vaitonaisena riitelevien miesten keskellä; hänen valju ystävyytensä muukalaisia kohtaan oli aina yhtäläinen; kuningas ainoastansa luuli huomaavansa Gisela-rouvan käyttäyvän vähemmin ylpeästi kuin ennen. Pohjatuulen vinkuessa kuolonvirsiänsä kuninkaanlinnan tornin ympärillä, nurisi Bisirid väliin vieraillensa, mutta yhä voitti ystävyys muukalaiseen hänen kiukkunsa, ja niin usein kuin joku auringon säde valoi rusokimallettansa lumivaipalle, huudahti hän: — Tätä talvea minä kiitän, sillä hyviä sanoja saan minä kuulla kunnia-istuimella ja kamarissa. — Niiden metsästysretkien joukossa, joita kuningas pani toimeen urhoille, oli myöskin sotaretki erästä Sachsilaisosakuntaa vastaan; sinne ratsastivat Vandalit kuninkaan soturein seurassa, ja kun urhot palasivat kotia voittajina sekä runsaalla sotasaaliilla, ylisti kuningas kovin Ingon hyvää miekkaa, ja hänen soturinsa elivät tästälähin hyvässä sovussa muukalaisten kanssa.
Lumi suli kevätauringon paisteessa, uusi vihannes nousi maasta, koivussa ja pähkinäpuussa riippui ruskeita norkkoja; ihmistenkin rinnassa elpyi toivo uudesta elämästä ja halu päästä ulos talvipesästänsä. Ensimäiset muuttolinnut saapuivat etelästä ja niiden mukana Volkmar, runoilija; hän kertoeli kuninkaan salissa jumalien ja sankarein urhotöistä muinaisina aikona ja lauleli hiljaa Ingon korviin erään metsälinnun murheesta ja kaipauksesta. Sitten kertoi hän, että metsämajoissa kiukku ja vihaiset sanat herättivät levottomuutta viisaiden mielissä. Theodulf oli vielä potilaana ruhtinaan talossa, Sintramin suvulla oli suuri valta siellä, ja Answald-ruhtinas hallitsi tylysti miehiänsä ja oli kutsunut runoilijan tyttärensä Toukokuussa vietettäviin häihin. Mutta kuninkaan linnastakin lähetettiin ystävällisiä viestiä metsä-asukkaille. Wolf sai luvan ratsastaa kotiansa. Ennen lähtöänsä oli hänellä salainen keskustelu herransa ja Bertharin kanssa, hän viivähti välillä Rotharin ja Beron taloissa ja ratsasti Beron kanssa harvastaan kuljetuilla metsäpoluilla etelään päin Main-virtaa kohti. Hänen palatessaan nähtiin iloisia kasvoja muukalaisten asumuksessa.