Vihdoin mursi virtakin jääpeitteensä ja loi valtaavana laineensa niittyjen vihoittavalle nurmelle; sen kohiseva vesitulva nousi äkkiä äyräidensä yli, ja pelvolla katselivat ihmiset tuon hillitsemättömän voimaa. Mutta itätuuli nosti sitä vastaan ankaran myrskyn ja masensi sen laineet sekä kuivasi maan kukkuloiden juurelta. Haukkamies oli opettanut kuninkaanpojan vavalta kaksi nuorta hiirihaukkaa pyydystämään pienempiä lintuja, ja eräänä aamuna pyysi Hermin isältänsä saada ratsastaa kukkuloille, koetellaksensa noiden siivekkäiden metsästäjien taitoa. Jo seisoi kuninkaan hevonen valmiiksi satuloituna metsästysretkeen, kun eräs sanansaattaja nelisti pihaan, tuoden viestejä, jotka panivat kuninkaan julmasti rypistämään kulmakarvojansa. Hän antoi taluttaa hevoisensa pois ja lähetti poikansa sekä kuningattarensa ja Ingon kukkuloille. Aurinko paistoi lämpimästi ja ensi kerran ratsasti Ingo ulkona kuningattaren kanssa seuruetta. Haukkamies irroitti hiirihaukan hunnun, ja nuori kuninkaan poika riensi Valda-urhon sekä seuralaistensa kanssa riemuiten eteenpäin tuon linnun kohdalla. Vitkallisemmin seurasi kuningatar. Hän antoi tulisen ratsunsa temmeskellä, hänen poskensa hohtivat, ja hän hymyili seurakumppalillensa, joka riemuitsi tuosta rinnallansa olevasta ihanasta naisesta ja huolellisesti silmäili hänen hevoisensa hyppyjä. Kun Ingo kerran, auttaaksensa kuningatarta, tarttui hänen hevoisensa suitsiin, pysähtyi kuningatar ja lausui: — Minä muistan sen päivän, jona sinä teit lapselle saman palveluksen, kun me kaukana täältä ratsastimme toistemme rinnalla kukoistavalla niityllä; sillä kertaa olin minä arempi mielessäni, mutta minä en tahtonut antaa sinun huomata sitä.
— Pulleammat olivat sinä päivänä minun kuninkaallisen orpanani kasvot, — huudahti Ingo iloisesti, — ja lyhyempi oli kiemura, joka liehui hänen päänsä ympärillä. Mutta kun sinä tulit minua vastaan täällä salissa ja niin ystävällisesti muistutit kuningasta menneistä ajoista, silloin tunsin minä taaskin uljaasta silmäyksestä tuon pikku tytön kasvot ja minä käsitin kyllä, että minä tulisin olemaan sinulle kiitollisuuden velassa, jos minulle kuninkaanlinnassa osoitettaisiin suosioa.
Kuningatar hymyili ja temmellytti taaskin hevoistansa hurjissa hypyissä, kunnes hänen edellänsä kulkevat ratsastajat olivat kadonneet erään kukkulan taakse, jolloin hän taaskin hillitsi ratsunsa ja lausui sydämellisesti: — Kiitä minua Ingo, sillä riemulla kuulen minä olevani sinulle rakas. Kumpikin olemme me karkoitetut kodistamme vieraaseen maahan, sittekuin minun sukuni viha meidät eroitti. En ole minäkään unohtanut sinua; usein olen minä kysellyt sinua, milloin vaan joku matkustaja etelästäpäin saapui linnaan. Minä pidin sinua veljenäni onnettomuudessa ja ylpeydellä kuulin minä sinun käyttäyneesi jalosti kovassa kohtalossasi. Vihdoin saapuessasi meille, tulin minä iloisemmaksi kuin koskaan ennen. — Hän katsoi niin ystävällisesti Ingoon, että tämä lumottuna hänen silmäyksistänsä innokkaasti tapasi hänen kättänsä; hän ojensi Ingolle valkoisen käsivartensa ja ratsasti näin hetkisen hänen rinnallansa, kasvot käännettynä Ingoon päin. Sitten veti hän leikitellen kätensä takasin, ratsasti uudestansa hurjissa hypyissä kentän poikki ja käänsi päänsä takaperin, nähdäkseen, josko Ingo häntä seuraisi. Ja taaskin alkoi hän hymyillen lausua: — Eräs toinen aikoo pitää sinua kuin jahtihaukkaa huntu silmilläsi, mutta minun luuloni on, että kotka kerran tulee vapaana kiitämään avaruudessa ja ohjaamaan kulkunsa omilla teillään auringon valossa. Sillä sinä, orpana, et ole luotu olemaan toisen palvelija, ja ken tahtoo pidättää sinua, katsokoon, ett'ei sinun kyntesi häntä raapaise.
Kun kuningatar alkoi ystävällisen puheensa Ingon kanssa, aikoi tämä kertoa hänelle jotakin olostansa metsämajoissa, joka muutoin aina oli hänen mielessänsä, mutta kuningattaren sanat ja silmäykset estivät häntä siitä, kunnes tämä vihdoin itse lausui muuttuneella äänellä: — Ja kuitenkin istui jalohaukka sidotuin siivin talonpojan kartanossa. Minä ylistän sen isän typeryyttä, joka katkaisi nuot kehnot siteet, sillä sinun tulee tähdätä mitä korkeimmalle. Ainoastansa uhkarohkeus voi kohottaa sinut muiden pään yli, muista se, Ingo. Tule nyt minun poikani luokse, minua ilahuttaa, että poikanen liittyy sinuun, sillä parempaa opettajaa kaikissa urhotöissä, kuin sinä olet, en voi hänelle toivoakaan. — Taaskin ratsasti hän Ingon edellä; hänen kuninkaallinen viittansa ja kiemuratukkansa liehuivat tuulessa, hän lennätti pientä keihästä, joka hänellä oli kädessään edellänsä ilmassa ja tempasi sen taas käteensä lennosta; mutta Ingo pysyi nyt etäämpänä, kunnes kumpikin liittyivät metsästäjäjoukkoon ja huudoillansa kehoittivat taistelevaa haukkaa, joka laskeusi ales, nokikana kynsissänsä.
Kun metsästäjät palasivat takasin kuninkaanlinnaan, huomasivat he siellä tavattoman liikkeen. Ratsastajia tuli ja meni, palvelijat kantoivat mattoja ja patjoja siihen kivirakennukseen, jota pidettiin ylhäisten vieraiden varalta, ja kuninkaan salista päin kuului aseenkalsketta ja monilukuisten hevoisien kavionkopsetta. Ingo sekä kuninkaan nuori poika laskeusivat hevosiltansa Vandalein makuuhuoneen edustalla, ja Bertha riensi hänen vastaansa lausuen: — Silläaikaa, kun siellä ulkona tähystelit jahtihaukkoja, laskeusi toinen petolintu kuninkaan kartanoon. Caesar on lähettänyt uuden viestin, ja kenenkähän luulet tulleen tänne hänen airuenansa? Julmin heittiö koko romalaisessa sotajoukossa, Frankilainen Harietto, joka kerran metsässä katkaisi päät ryöstäviltä Sachsilaisilta ja kantoi ne kaupunkiin, ikäänkuin ne olisi olleet junkkia. Jo ennen hänen tuloansa käveli kuningas synkällä katsannolla huoneiden väliä; hän oli hämillänsä vastatessaan minun tervehdykseeni ja hänen miehensä katselivat meitä yli olkansa sekä väistivät meidän seuraamme. Äsken juuri oli eräs kuninkaan kamaripalvelijoista meidän asunnossamme ja ilmoitti änkyttäen tuovansa sinun ateriasi tänne, ett'et tapaisi Romalaista kuninkaan pöydässä.
Joll'ei se tapahdu aterialla, tapahtukoon se pihassa, — vastasi Ingo, me emme peitä pedolta kasvojamme; jos hänen viestinsä koskee minua, on hyvä, että me saamme sen ajoissa tietää. Tule, orpana, — lausui hän kuninkaan pojalle, — käykäämme katsomaan, miten muukalaiset ratsastavat, ja miten kuningas tervehtii Romalaisten lähettilästä. — Poika kävi hänen rinnallansa pihan poikki kuninkaan salin edustalla olevalle suurelle avonaiselle paikalle. Siellä seisoivat muukalaiset hevoisiensa edessä, mutta kuningas esitteli etevimmät miehensä lähettiläälle, joka kävi miehestä mieheen, tervehtien soturin tavalla ja lausuen siellä täällä sanasen. Lähes päätänsä pitempi kuin kuninkaan kookkaat sankarit oli Roomalaisten lähettiläs. Ikäänkuin jättiläinen seisoi hän siinä, hartiakkaana ja jyhkeänä, renkaita käsivarsissaan ja keisarin kuvalla leimattu kultaraha panssaripaidassaan. Kypärin alta pistäysivät hänen tuuheat kulmakarvansa näkyviin, synkkä oli hänen katsantonsa, ja tuskin huomattava hänen kohtelias hymyilynsä.
Kun Bisino vieraansa kanssa kääntyi ympäri, seisoi hän äkkiarvaamatta Ingon edessä, joka ääneti tervehti kuningasta ja jätti pojan hänen huostaansa. Kuningas tarttui kiihkoisesti poikansa käteen ja veti hänet luoksensa. Mutta muukalaisen silmäys oli hellittämättä kiintynyt Ingoon, ja vaistomaisesti tapaili hänen kätensä miekkaansa, ikäänkuin aikoisi hän yksin tein tappaa herransa vihollisen. Ingo astui kuitenkin tervehtien hänen luoksensa ja lausui: — Kun me, urho, viimeiseksi tapasimme toisemme, oli kuuma päivä; rehellisempi oli sinun silmäyksesi, heiluttaessasi miekkaasi minua vastaan verisellä taistelukentällä, kuin täällä, jossa vieraan hallitsijan tahto estää sinun kättäsi minua tervehtimästä.
— Mielelläni sanoisin sinulle, Ingo, olevan; iloissani, että kohtaisimme toisemme, mutta minä seison tässä mahtavan Romalaisen lähettiläänä, ja hänen mielialansa ei ole juuri ystävällinen sinua kohtaan.
— Mutta minä en ylistä sellaista asiaa, — lausui Ingo, — joka estää urhollista miestä rauhan aikana ojentamasta kättänsä sotakumppalille, jonka kanssa hän sitä ennen on vaihtanut kelpo iskuja.
— Vihastuneet jumalat heittivät sinut ja minut kotiseuduiltamme vihollisiin sotajoukkoihin, molemmatkin noudatamme me valaa, joka meidät sitoo, — lausui frankilainen mies.