— Sinä seuraisit muukalaisten lippua, minä omien kansalaistemme sotahuutoa.
— Romalaisten riveissä laulaa runoilija samoja lauluja kuin tässäkin maassa, — vastasi Harietto.
— Minua opettivat ne laulut, joita minä poikana opin, kammoksumaan muukalaisten iestä, — vastasi Ingo.
— Tulkaat, te kaikki, Caesarin lippujen alle; silloin olemme me Romalaisia.
— Kaikkia sinä, Harietto, kutsut, jotka tässä seisovat; yhtä sinä vaan, luulen minä, et kutsu ja sentähden ällös vihastuko, jos minä pidän niskani taivuttamisen Caesarin hirsipuun alle sopimattomana.
Kumpaisetkin kumarsivat ylpeästi päätänsä ja erkanivat toisistansa. Mutta kuninkaan urhot olivat liittyneet heihin ja ääntäneet myönnytystänsä sekä puheelle että vastaukselle, kovemmin, kun Harietto puhui, mutta oli Ingonkin sanat saaneet hyväksymistä, ja viimeiseksi lausuttuansa näki hän itse kuninkaankin myöntäen nyökkäävän päätänsä.
Lähettiläs meni kuninkaan kanssa saliin, jossa hänen seuralaisensa latoivat esille Caesarin lahjat. Bisino silmäili iloisena kulta-astioita sekä maljoja ja noita jalokivillä koristettuja teoksia ja vakuutti lähettiläälle olevansa Caesarin ystävä ja taipuva tekemään hänelle monta hyvää palvelusta. Silloin pyysi Harietto salaista keskustelua, ja kun kuningas oli lähettänyt pois kaikki salaiset kuultelijat, vaati Romalaisten lähettiläs, että Ingo annettaisiin hänen valtaansa.
Bisino säikähti; hän istui kau'an epäröivänä ja vastasi vihdoin sellaisen vaatimuksen olevan liian ankaran hänelle, ja että hän tarvitsi aikaa miettiäkseen vastausta; sillä välin voisi lähettiläs nauttia talon vieraanvaraisuutta. Mutta Harietto vaati äkillistä päätöstä, tarjosi enemmän lahjoja ja uhkasi. Silloin heräsi kuninkaan ylpeys, ja hän huusi vihoissansa, että mitä hän kielsi ystävälliseltä pyynnöltä, sitä ei hän millään ehdolla myöntäisi sillenkään, joka esiintyi uhkauksilla. Sitte päästi hän vieraansa menemään ja tämä liittyi seuralaisinensa kuninkaan miehiin ja joi heidän kanssansa sekä jakeli heille lahjoja. Mutta Bisino-kuningas istui huoneessaan levottomalla mielellä; vihdoin meni hän aarre-aittaansa, istahti eräälle tuolille ja tarkasteli raskaalla sydämellä vielä kerran noita uusia lahjoja, ja laski sitten niiden nauhojen luvun, joihin kultaisia rannerenkaita oli pujoteltu sekä suuret astiansa ja kannunsa, kultamaljansa ja juomasarvensa. Vaivalla nosti hän erään hopea-astian, katseli siitä kuvaansa ja lausui huolissansa: — Murheelliset ovat ne kasvot, jotka tuossa näen. Muukalainen, on tuonut minulle runsaita lahjoja, vaikka suurin astia onkin kullatusta hopeasta, eikä sellainen, kuin suurelle kuninkaalle lahjaksi sopii. Sittekään en tahtoisi mielelläni menettää niitä muita lahjoja, joista hän puhuu, eikä Romalainen anna niitä minulle, joll'en anna hänen käsiinsä miestä joko elävänä tahi vaikkapa kuolleenakin. Mutta jos minä teen tämän vääryyden ja jätän hänet vihollistensa käsiin, tulen minä kauhistukseksi kaikelle kansalle, ikäänkuin olisin muukalaisten palkkalainen ja sentähden, että annoin vuorovieraani häpeällisen kuoleman uhriksi. Ja minuun koskee kipeästi hänen itsensäkin takia, sillä hyväsydäminen ja rehellinen hän on sekä uskollinen toveri maljan ääressä ja ratsun seljässä. Mutta jos minä tahtoisin suojella häntä, huolimatta Romalaisista, on minun edessäni uuvuttava työ, sota tyhjentää kentiesi aarrekammioni, vähentää kansan voimaa ja saattaa valta-istuimeni horjumaan. — Hänen silmäyksensä sattui erääseen miekkaan, joka riippui seinällä kiiltävän metallin yli. — — Tämä on minun kuninkaallinen sukumiekkani, ylistetty lauluissa ja peljätty kansan keskuudessa; monta vaikeaa työtä on se tehnyt ja joku jumala on muinoin, kertoo tarina, takonut sen terän; minua kummastuttaa, ett'en minä tänään voi kääntää silmiäni siitä pois. — Ja huoaten jatkoi hän: — Minä olen juonut ja metsästänyt hänen kanssansa sekä taistellut hänen rinnallansa ja minä soisin hänen loppunsa tulevan yhtä mainehikkaaksi, kuin hänen esi-isiensäkin on ollut, joilla myöskin oli kiire saamaan kuolinhaavan rintaansa. Jos en minä voi pelastaa häntä, tahdon kuitenkin osoittaa hänelle kaiken kuninkaallisen kunnian.
Kuningas nousi seisovallensa ja tempasi aseen. Silloin tunsi hän itseänsä hiljaa otettavan käsivarresta; hän säpsähti ja veti miekkansa; hänen edessänsä seisoi Gisela-rouva ja katsoi häneen ivallisesti: — Aikooko kuningas lähteä sotaan pöytähopeittensa kanssa, koska hän pitää katselmusta niiden kanssa?
Missäpä kuninkaan voima on, joll'ei rikkauksissa?— kysyi vuorostansa kuningas närkästyneenä, — miten voin minä voittaa ahnaiden mielet ja saada heiltä uskollisuuden valaa, joll'en lahjoita heille tuota vierasten metallia? Harvoilla sitä on minun maassani, ja kaikki sitä vaativat, mistä minä sitä ottaisin, jos en ostaisi sitä muukalaisilta?