Samana iltana seisoi kuningatar odottamassa tornikamarissansa; öiset linnut istuivat muurilla ja valittivat sitä onnettomuutta, jota tuolla sisällä hankittiin eräälle ihmiselle; kovassa ilmavedossa, joka tunki sisään avatusta akkunasta, liehui vahasoihtu ja heitteli tuon kauniin naisen varjoa sinne tänne seinällä. Gisela-rouva seisoi keskellä huonetta, puettuna juhlavaatteisiin ja punainen, kuninkaallinen valtija-koristus otsallansa; hänen kalpeat kasvonsa olivat kumarruksissa eteenpäin ja kätensä lujasti kokoonpuristetut, ikäänkuin aikoisivat ne tehdä jonkin väkivaltaisen työn — Jos sinä, Ingo, lähdet täältä pois, — lausui hän itseksensä, — tuotat sinä minulle tuskan, katkeramman kuin kuolema, ja jos sinä jäät tänne, silloin on kolmesta hengissä olevasta yksi liikaa. Hän säpsähti ja kuulteli taaskin, alahaalta kuului puhetta ja hiljaista aseen kalsketta. Silloin tempasi hän soihdun sen korkeasta jalasta ja piti sitä ulkona akkunasta niin, että savu ja leimuava liekki liehui tornin räystään lähellä, ja tarhapöllöt lensivät peljästyneinä ilmaan. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua vastasi kaukaa yksinäinen metsästyshuuto, kuningatar veti soihdun takasin ja asetti esiripun akkunan aukon eteen.
Kiviportaissa kuului miehen askeleita. — Hän se on, lausui kuningatar hiljaa. Mutta kun ovi aukeni, säpsähti hän takaperin, sillä Bisino-kuningas astui sisään; synkät olivat hänen kasvonsa, ja tuo kömpelö mies oli puettu panssaripaitaan; päässänsä oli hänellä teräskypäri ja hänen miekkansa kahvassa säkenöi veripunainen kivi. — Kuningatar on koristettuna ikäänkuin juhlaa varten, — lausui hän vihaisesti.
— Sinähän sen olet tahtonut.
— Minä tahdonkin olla näkymätöin todistaja sinun keskusteluusi hänen kanssansa, ja että hänelle sanoisit kaikki niin, kuin minä olen käskenyt, kuultele nyt minun varoitustani: tornin juurella odottaa kaksi kovakouraista miestä minun seurueestani; jos hän menee ales minun olemattani mukana, ei hän pääse elävänä kynnyksen yli.
— Viisas oli kuninkaan keksintö, — lausui Gisela kolkosti. Silloin sattui hänen silmäyksensä kuninkaan miekkaan, ja hän lausui: — Verisenä loistaa kivi kuninkaan miekassa, se on sinun esi-isäisi surma-ase. — Ja koettaen väkisin voittaa kauhuansa, jatkoi hän: — Kuningattaren huone on muutoin tavallisesti rauhoitettu miesten miekoilta. Miksi loukkaa kuningas minun oikeuttani?
— Se tapahtuu ainoastansa varovaisuudesta, Gisela, — vastasi kuningas tuikeasti. Hän meni huoneen perälle, avasi pienen syrjä-oven ja katosi sen kautta.
Taaskin seisoi kuningatar yksinänsä, ja hänen ajatuksensa riehuivat tuimassa kapinassa. — Kuunteleva kuningas miettii väkivaltaa, ja minun pitäisi auttaa häntä konnamaisessa työssänsä.
Silloin kuului ulkoa Ingon askeleet, ja hän astui sisään panssaripaidatta sekä miekatta. — Kiitän sinua, orpanani, — lausui hän sydämellisesti, — että tänään aukaisit minulle tornisi. — Hän katsahti ympärillensä koristetussa huoneessa, silmäili seinillä olevia ommeltuja verhoja ja noita vieraista maista tuotuja kalliita astioita. — Äidistäni jäätyä, en ole konsanaan sittemmin ollut kuningattaren loistavassa makuuhuoneessa. Miksi näytätte niin vieraalta, orpanani? — jatkoi hän surullisesti; suo minulle anteeksi, jos en niin, kuin pitäisi, riemuitse siitä kunniasta, jonka sinä osoitat köyhälle Ingolle, ottaessasi häntä vastaan kuninkaallisessa loistossa. — Hän tarttui kuningattaren käteen; huolimatta tuskastansa lensi rusoittava puna tämän kalpeille kasvoille, vetäessänsä pois kätensä. Helpompi on ylöstulo kuningattaren huoneesen kuin alasmeno ulos tornin ovesta, — lausui hän hiljaa.
— Minä näin kuninkaan miesten seisovan väijymässä, — vastasi Ingo, — eikä se minua kummastuta, sillä minä tiedän Harietton yllyttäneen minua vastaan kuningasta, joka ennen oli minulle ystävällinen; sentähden pyydän sinua, jos mahdollista, pitämään huolta, ett'ei mitään häväistystä minulle tapahdu. Minä olen, kuningattareni, suuttunut kohtalooni maailmassa, kaikki minun ystäväni ovat kyllästyneet minuun, köyhyys seuraa minua kaikkialla, ikäänkuin hullua sutta ahdistetaan minua talosta taloon, sellainen elämä herättää minussa ylenkatsetta, sillä minä tiedän ansaitsevani paremman onnen, ja itse aion minä pitää huolta siitä, ett'en elävänä joudu Romalaisten kahleisiin. Mutta joll'et sinä voi muuttaa minun kohtaloani, rukoilen sinua pelastamaan minun asekumppalini, tuon kuljeksivan joukon, häpeällisestä kuolemasta. Mielellänsä tulevat he sotimaan ketä vastaan tahansa, mutta he pelkäävät vaaraa, joka heitä lähestyy näkymättömässä muodossa, sillä me olemme varmasti salvatut kivimuurein sisään.
Sanaakaan lausumatta tuijotti kuningatar sala-oveen päin; äkkiä parahti hän käheästi huutamaan, sillä kuningas astui esiin ja kiljasi: — Salvattu olet sinä itse, saadaksesi viimeisen haavasi. — Nostetulla miekalla syöksyi hän Ingoa vastaan, mutta ikäänkuin naaras jalopeura juoksi Gisela puolisoansa vastaan ja väänsi hänen käsivarttansa, että miekka putosi helisten laattiaan. Ingo otti miekan ylös lattiasta, heilutti sitä ja lausui: — Sinun henkesi, Bisino-kuningas, on minun kädessäni, vähänpä sinun panssarisi sinua suojeleisi, jos minä tahtoisin tehdä sen työn, jonka sinä aioit tehdä minulle. Kiitä sitä jumalaa, johon sinä luotat, että minä pidän vuorovieraisuuden valan pyhempänä kuin sinä. — Ja hän heitti miekan kuninkaan jalkoihin. Heikko ääni ikäänkuin naisen valitus värähteli huoneessa.