Kuningas silmäili tuimasti ympärillensä: — Sinä puhut kuin mies; noh, ota tänne miekkasi portailta, taistelkaamme keskenämme.
— Minä olen vannonut sinulle pitäväni rauhaa, — lausui Ingo liikahtamatta.
— Ja minä sinulle, — vastasi kuningas, — vala on rikottu, sinä olet vapaa, ota ylös aseesi!
— Sinun kanssasi en minä taistele hengestäni, — vastasi Ingo, — sinun kuninkaallista päätäsi pidän minä kunniassa, vaikka sinulla välistä onkin ollut pahoja aikomuksia minua vastaan. Enkä minä ikinä tule olemaan avullisna siinä, että sinun kuningattaresi maine pilataan vuodattamalla joko sinun tahi minun vertani hänen vuoteensa vieressä. Jos minun täytyy kuolla, en valita, vaikka sinä itse teet työn; lävistä minut siis miekallasi, kuninkaani, ja paljon kiitoksia antimestasi!
Kuningas kumartui ales ottamaan miekkaansa; silloin kuului melua ja sotahuutoja alhaalta päin, ja Ingo säpsähti. — Voi minua, — lausui hän, — oman hätäni vuoksi olen unohtanut toverini onnettomuudessa. Minä kuulen joutsenieni äänen, minä tulen. Ole varoillasi, kuningas, minä löydän kyllä sen, joka voi sinua pakoittaa. — Ikäänkuin rajutuuli riensi hän ulos ovesta; kuningas kuiskasi käheästi: — Ne, jotka tuolla alahalla häntä vartoovat, eivät tunne minkäänmoista armeliaisuutta, — ja riensi paljastetuin miekoin hänen jäljessänsä.
Mutta Ingo juoksi ainoastansa muutaman portaan ales kuningattaren makuuhuoneen alla olevaan kamariin, johon hän oli jättänyt miekkansa, ja jossa kuningattaren nuori poika Valda-urhon kanssa makasi. Hän tempasi pojan vuoteelta, likisti häntä itseensä ja kuiskasi hänelle: — Auta minua, Hermin, turmio uhkaa minua. Minä en tee sinulle mitään pahaa, joll'ei kuningas tee minun miehilleni mitään vahinkoa. — Poika riippui unen horroksissa hänen käsivarrellansa ja kietoi kätensä hänen kaulallensa. — Mielelläni autan minä sinua, orpana, lausui hän aavistamatta mitäkään. Ennenkuin tuo vanha soturi oli ennättänyt nousta ylös vuoteeltansa, kantoi Ingo pojan kuningattaren ovelle, jossa kuningas juoksi häntä vastaan paljastetuin miekoin. Mutta Bisino säpsähti kauhistuneena takaperin, nähdessään lapsensa Ingon miekan alla. Mene edelläpäin, Bisino kuningas, — huudahti Ingo käskien, — raivaamaan tietä minulle; tässä on minulla se, joka pakoittaa sinua. Sinun poikasi henki on takauksessa minun miesteni päistä. Hyvästi, Gisela-rouva, rukoile jumalaa, ett'ei kuninkaan huone romahda kokoon tänä yönä.
Molemmatkin miehet riensivät kiviportaita ales ja Gisela-rouva kuulteli liikahtamatta, josko hän kuulisi mitään aseenkalsketta ja portaan juurelle putoavan esineen ääntä. Toivoiko hän sen miehen pääsevän pakoon, joka oli vienyt hänen poikansa pantiksi? Ingokohan palajaisi hänen makuuhuoneesensa, vai kuningasko, tahi kentiesi ei kumpikaan. Sellaisia ajatuksia raivosi hänen sielussansa: hän tunsi vihaa sitä kohtaan, joka oli ylenkatsonut hänen apunsa, ja samalla kertaa pelkoa hänen hengestänsä ja pelkoa kuninkaan palajamisesta. Hän juoksi akkunaan ja katseli yön pimeyteen. Hän kuuli kaukaista sorinaa ja kimakan parkaisun, sitten oli kaikki hiljaista; hän näki tulisoihdun leimahtavan, mutta sekin sammui pian, ja yö oli pimeä ja synkkä kuin hänen oma kohtalonsakin. — Viimeisillä portailla pysähtyi Ingo tornin edustalla ja lausui: — Aja pois koirasi, kuningas, ett'eivät he purisi sinun omaa poikaasi. — Vastenmielisesti astui kuningas esiin, mutta käski kuitenkin vartijansa menemään. Ingo juoksi kuin pakeneva peura hänen ohitsensa miestensä asumukseen. Vaikka kuningas kuinka koettikin, ei tämä voinut häntä saavuttaa.
Asumuksen ympärillä seisoivat kuninkaan miehet varustetut kilvellä ja keihäällä ja monella oli soihtukin kädessänsä. Maassa, portaan edustalla, leimusi punainen liekki ja loi himmeätä valoa pimeään saliin ja Vandalein julmistuneille kasvoille. — Miksi pöllöt eivät siedä valoa, vaan kääntävät pois silmänsä? — huusi Berthar portailta. — Minua kummastuttaa, että kuninkaan miehet häpeävät konnamaista työtä, sillä ovathan he, kuten olen kuullut, tottuneet murhaamaan yön aikana. Kansa sanoo heidän olevan häpeämättömiä. Senkö vuoksi he vapisevat, että minun miekkani sammutti valkean heidän soihdunkantajaltansa? Tulkaat lähemmäksi, te kurjat pelkurit, että rauhanrikkojina olisitte kirotuita kaiken kansan seassa. Tulkaa tänne, että minun mieheni antaisi teille viimeiset matkaeväät.
— Ra'at sanat ovat maapakolaisen kerjäläisen viimeinen hätävara, — huudahti Hadubald vastaukseksi, — ja hyvin sinä osaat niitä jaellakin, kuljeskellessasi ympäri maailmaa ja laiskana loikoellessasi vieraiden penkkilöillä. Hyödyttömiä olette te maailmassa, ettekä te enään taida tulla häiritsemään muiden taloja rähinällänne.
Näin valmistelivat miehet itseänsä vihaisilla sanoilla taisteluun; silloin juoksi Ingo, pitäen kuninkaan poikaa sylissänsä, tuon meluavan joukon läpi. Hän kiiruhti portaille ja seisoi nyt urhollisten miestensä keskellä; raikuva riemuhuuto kaikui Vandalein joukossa salissa; mutta Ingo huudahti käskevällä äänellä kuninkaan miehille: — Astukaat takaperin, te sankarit, sillä tämä nuori kuningas, jota minä kanniskelen, käskee teitä pitämään sovintoa. Jos te tahdotte hänen päänsä säilymään, niin lakatkaat herjaamasta minun miehiäni. Olkoon kuningas tervehditty majassamme, — jatkoi hän, Bisinon ehdittyä paikalle, — ja tietäköön hänen tulonsa rauhaa. Astu armollisena, kuningas, vieraidesi makuuhuoneesen, sillä aseettomina luulen minä meidän tänään ratkaisevamme riitamme. Ole minulle avullinen saattamaan kuningasta sisään, Hermin-orpanani! Hän laski poikasen laattialle, piti miekkansa koholla hänen päänsä päällä ja meni näin kuningasta vastaan. Poika tarttui isänsä käteen ja seisoi näin kumpaisenkin urhon välillä. — Kaikki vetäytykööt syrjään ja te, Vandalit, tehkäät vahtipalvelusta portailla kuningasten neuvotellessa.