Ensi aamuhämärässä seisoivat vankkurit kuormattuina elolla ja huonekaluilla. Näiden paksuista palkeista tehtyjen ajopelien päälle oli levitetty vuotia katoksi, härjät ammuivat ikeessä, vaimot ja lapset ajoivat karjan kokoon vankkurien taakse, ja suuret koirat, jotka olivat uskollisia matkatoveria, haukkuivat ajopelien ympärillä. Sukulaiset ja naapurit saapuivat ottamaan jäähyväisiä ja toivat mukanansa eväitä tahi muistoja kotiseudusta. Jäähyväiset eivät suinkaan olleet iloiset, sillä rohkeinkin oli salaisuudessa levotoin tulevaisuudestaan. Vaikka se uusi maa ei ollutkaan äärettömän kaukana, oli se kuitenkin tuntematoin milt'ei kaikille, ja epätietoista oli, josko isänmaan jumalat sielläkin tulisivat heitä suojelemaan ja jollei vahingolliset toukat tahi männinkäiset rupeaisi hävittämään karjaa sekä eloa, tahi viholliset polttaisi heidän kartanoitaan. Lapsetkin olivat haikealla mielellä sekä istuivat hiljaa säkkien päällä ja pienokaiset itkivät, vaikka heidän vanhempansa olivat kietoneet heidän päänsä ja kaulansa terveellisillä, pyhillä ruohoilla. Auringon noustessa nousivat matkallelähtijätkin seisovallensa, ja vanhin heidän suvustansa tahi joku viisas vaimo lausui siunauksen heidän matkallensa, ja kaikki kuiskasivat hiljaisen rukouksen menestyksestä ja loitsun metsänpetoja sekä kuljeskelevia rosvoja vastaan. Mutta kylän muut, kotiin jäävät asukkaat katsoivat arasti matkamiehiin ikäänkuin menneisiin ihmisiin ja kauhistuivat niiden rohkeutta, jotka hylkäsivät kotiseudun onnen. Sillä yhä paloi miesten mieli vilkkaasti kaukaisiin maihin, ja kuitenkin hirvitti heitä aina elämä kaukana synnyiseudun pyhyyksistä, sen tavoista ja lakiloista.
Vankkurit rupesivat ratisten liikkeelle vuorta kohti; matkamiehet lähettivät kukkulalta silmäyksen isäinsä kylään ja kumarsivat päänsä seudun näkymättömille jumaluusvoimille; moni tyytymätöin veitikka lausui myöskin kirouksensa niille vihollisille, jotka olivat tehneet hänelle olon isänmaassa tukalaksi. Sitte katosivat kaikki metsään. Vaivalloista oli kulku kivisillä teillä, joihin lumiräntä oli uurtanut syviä kuoppia, usein täytyi miesten astua ales ratsuiltansa raivaamaan tietä kuokilla ja lapiolla, härkäinajajien huudot ja ruoskanlyönnit kaikuivat julmasti, pojat juoksivat vankkurien takana ja estivät niitä kivien avulla vierimästä takasin, ja sittekin ponnistelivat vetäjät turhaan, kunnes toinen valjakko auttoi toistansa, tahi miehet ja vaimot asettivat vahvat olkapäänsä pyöriä vastaan. Missä tie oli enemmän raivattu, ratsastivat miehet tähystellen ja aseet suorana matkueen ympärillä, valmiina taistelemaan petoja tahi kuljeksivia rosvoja vastaan. Mutta kun matkustajat ensimäisen päivämatkan perästä ennättivät siihen laaksoon, joka oli määrätty yhtymäpaikaksi, silloin unohtui päivän vaivat ilosta, nähdessänsä korvessa heidän edellänsä saapuneita kansalaisia. Vuorelta tulijat nostivat korkea-äänisiä riemuhuutoja, ja ne, jotka jo olivat asettuneet leiriin alahalla, vastasivat samalla; nekin, jotka tätä ennen tuskin olivat olleet tuttujakaan, tervehtivät toisiansa ikäänkuin veljekset. Miehet tulivat koolle, ja Baldhard, jolla oli taitoa mittauksessa eroitti leiripaikan seipäillä. Siellä riisuttiin juhdat valjaista, vankkurit vedettiin vierettäin linnoitukseksi, ja ylt'ympäri sytytettiin rovioita kasaan kannetuille kiville. Sill'aikaa kun karjaa söi laitumella aseellisten nuorukaisten ja koirien paimentamina, valmistivat vaimot illallisaterian. Miehet paaluttivat karjalle tarhan yöksi, määräsivät vahdit ja toivat vankkureista esille mukanatuodut varastot virkistäviä juomia; sitten istuivat he vakavina juttelemaan noista hyvistä laitumista, joita he odottivat kohtaavansa Idispurolla, ja tuosta äärettömästä metsästä vuoriston eteläpuolella, kuinka maa siellä oli kivinen, polut jyrkät, ja kuinka tämä vuoriseutu sentähden oli harvaan asuttu. Aterian loputtua kokosivat he kalliimmat hevoiset ja härjät vankkurilinnoituksiin, ja uneliaat lapset sijoitettiin vuotakatoksen alle. Näiden jälkeen menivät vaimot tuohon ahtaaseen asuntoon, ja ainoasti miehet istuivat vielä hetkisen ystävällisesti yksissä maljan ääressä, kunnes heidänkin silmänsä uupuivat, ja kylmä yö-ilma jäähdytti heidän riemunsa. Sitten kietoivat he itsensä nahkasiin ja peitteisiin sekä laskeusivat maata valkeain viereen tahi vankkurein alle. Seutu kävi yhä hiljaisemmaksi; ainoastansa tuuli puhalsi vuorilta, vartijat kulkivat vankkurilinnoituksen ja tarhan ympäri sekä heittivät väliin puita leimuaviin rovioihin. Mutta koirat haukkuivat lakkaamatta, sillä etäältä kuului käheää ulvontaa, ja rovioiden ympärillä juoksentelivat saaliinhimoiset pedot, jotka näyttivät varjoilta maasta nousevassa sumussa.
Tällä tavoin matkustivat siirtolaiset kolme päivää metsäseudussa vitkallisesti eteenpäin; sade valui heidän päällensä, ja tuuli kuivasi jälleen heidän läpimärjät vaatteensa. Väliin pysähtyivät he kansalaistensa taloihin, joissa he tapaisivat joko vallattomia veitikoita, jotka olivat karaistut taistelussa metsän hankaluuksia vastaan, tahi köyhiä uutisasukkaita, jotka valittivat kivisistä pelloistansa ja masensivat matkustajienkin rohkeutta. Neljäntenä aamuna kulkivat he sen puisen tornirakennuksen ohi, joka oli rakennettu Thüringiläisten rajalle; kummastuksella katseli heitä tornin juurella sijaitsevassa talossa asuva vartija, joka harvoin joutui tekemisiin matkustavien joukkojen kanssa; mutta siirtolaiset tervehtivät häntä ilolla, sillä vaikka hän olikin yksinäinen metsänasukas, oli hän kuitenkin viimeinen heidän heimoansa. Sitten kulkivat he hetken aikaa rajakorven läpi hedelmättömien, räkämäntyjä kasvavien hiekkamaiden poikki, johon seutuun ei yksikään uutisasukas ollut sijoittunut asumaan ja jossa harvoin kirveen kajahdus oli kuulunut, sillä maisema oli synkkä ja kolkko, ja pahojen henkien sanottiin liikkuvan sen rajalla, koska ne olivat suljetut pois niistä maaseuduista, joita kansan suopeat jumalat vartijoitsi näiden vakinaisille asukkaille. Mutta mäntymetsän toisella puolen näkivät siirtolaiset riemulla avaran laakson, jota korkeat kummut ja tiheä lehtometsä ympäröi. Sinne polveili Idispuro niittyjen lävitse, ja kukkuloiden juurella oli taloja ja viljavainioita. Aurinko paistoi herttaisesti vihannalle nurmikolle ja hiirenkorvalla oleviin lehtiin, hevoiset korskuivat, haistaessaan raikkaan ilman laaksosta, ja härjät tervehtivät laiduinta ammumisella, mutta siirtolaiset nostivat kätensä, rukoillen sitä jumalatarta, joka laaksoa hallitsi ja joka kyllä voisi suojella miesten henkeä: jos he vaan pääsisivät hänen suosioonsa.
Muuan ratsastaja laukkasi matkustajia vastaan ja antoi jo kaukaa keihäänsä heilua ilmassa tervehdykseksi; siirtolaiset vastaanottivat häntä riemulla, tuntiessaan hänessä kansalaisensa, Wolf'in; naisetkin tunkivat hänen hevoisensa ympärille, ja lapset ojensivat hänelle pieniä kätösiään vankkureista. — Tervetultuanne, rakkaat kansalaiset, — huudahti Wolf, — teidän matkanne on lopussa. Sijoittukaatte taloihin, sillä tuolla kummulla odottavat kihlakunnan vanhimmat uhrikiven luona, tehdäksensä vahvan liiton teidän kanssanne, jotta te pääsisitte osallisiksi kansan oikeuksista ja saisitte maa-osuutenne. — Silloin lähtivät taaskin kaikki liikkeelle uudella innolla ja kulkivat laaksoon kuivaa niittytietä.
Ja Baldhard lausui ystävällisesti Wolf'ille, joka ratsasti hänen rinnallansa: — Thüringiläisten kuninkaanlinnasta kuljitte te meidän talon ohitse öisessä sumussa ikäänkuin pimeässä kummittelevat peikot. Silloin ehdimme tuskin lyödä kanssasi kättäkään ja sopia matkallemme määrätystä päivästä. Sen koomin emme ole teitä kuulleet emmekä nähneet; minä olin kovin levotoin teidän kohtalostanne, ja kuitenkin täytyi minun salata levottomuuteni muilta.
Wolf nauroi. — Vandalit, — lausui hän osaavat tehdä itsensä näkymättömiksi, ja erittäinkin näyttää minusta Berthar-urho olevan keijukaisten sukua, sillä hän liikkuu saniaiskasvien alla yhtä varmasti kuin me omassa kylässämme, silloinkin kun hän matkustaa tuntemattomissa seuduissa. Heidän hevoisensakin lyykistyvät maahan metsän piilopaikoissa ikäänkuin koiranpennut vaaniessansa. Me pääsimme kenenkään huomaamatta tähän maahan. Täällä otettiin meidät hyvin vastaan, sillä sinun isäsi oli ennakolta valmistanut kaikki. Minun herrani, Ingo, hallitsee nyt päämiehenä täällä ja minä huomaan Marvingein talonpoikain olevan tyytyväiset häneen. Täällä asuvan kansan tulet sinä huomaamaan vanhanaikuiseksi ja rehelliseksi. Se juo vielä oluttansa puisevista, tammesta tehdyistä sarkoista, jotka todellakin ovat raskaita käsitellä, mutta heidän juomansa on oivallista. Meillä ei ole kuitenkaan ollut paljon jouto-aikaa, sillä osa meistä työskentelee vasaroilla ja kirveillä linnoituspuuhissa vuorilla, ja toiset ovat seuranneet kuningasta etelään päin Main-virran yli Burgundein luokse; tänään tulette te otolliseen aikaan, sillä ruhtinas, jolle te aiotte vannoa uskollisuutta, on juuri ikään palannut takasin. Ingo-ruhtinas odottaa teitä uhrikivellä.
Jos sinä tapaat Berthar-urhon, — vastasi Baldhard, — niin jätä tämä hänelle minun Frida-sisareltani; hän uskoi sen minun erinomaiseen huostaani, ja se on käärittynä hänen varaltansa ruhtinaan kartanossa. — Ja hän laski kerän hänen käteensä.
Leiripaikalta menivät Thüringit eräälle vuorelle, joka kohoitti pyöreätä lakeansa muiden kukkuloiden yli. Viimeisen pengerryksen edessä oli Ingo seuruenensa hevoisensa seljässä. Siirtolaisten lähestyessä laskeusivat Vandalit ratsuiltansa ja tervehtivät iloisesti tulijoita. Thüringiläistenkin rohkeus kasvoi, nähdessänsä edessään urhon, jolle he tätä onnen olivat suoneet vieraanvaraisuutta synnyinseudullansa, ja josta nyt voisi tulla heille hyvä johtaja vaaroissa ja puolueetoin tuomari. Ingo vei joukon vuorta ylöspäin uhrikiven luokse, jossa laakson miehet seisoivat taajoissa ryhmissä, ja kaikkein etimäisenä vanha Marvalk, heidän uhraajapappinsa. Uhraavat jakautuivat kolmeen joukkoon kiven ympärille, kolme kertaa kolme sonnia talutettiin esille uhriksi hyville jumalille, kolme kunkin kansan puolesta. Uhrikattilan yli yhtyivät miehet liittoon ja lupaisivat kunnioittaa Ingo-urhoa päämiehenänsä. Sitten valmistettiin uhri-ateriat puiden varjossa, ja kaikista tuntui ikäänkuin ruhtinaalliselta lahjalta, kun päämies nousi seisomaan ja ilmoitti kansallensa tuon vanhan rajariidan Burgundein kanssa nyt olevan sovitun.
Uhri-aterian jälkeen ratsasti Ingo Bertharin kanssa ales laaksoon päin ja eräälle toiselle kukkulalle, jossa Vandalit valmistelivat linnoituksiansa. Tiellä lausui hän iloisesti: — Nyt olemme siis tehneet liiton kahden kuninkaan kanssa, ja voimme menestyä täällä hyvinkin, jos jumalat pysyvät meille suosiollisina. Sinun Burgundein kanssa tekemääsi sotaretkeä tulee minun kiittää siitä menestyksestä, joka minulla oli Gundomar-kuninkaan luona; hän nureksii nyt Romalaisten ylpeyttä ja pysyne, kuten toivon, lähimäisessä tulevaisuudessa alallansa.
— Ja sillä välin rakennamme me itsellemme täällä, kivien välissä, vahvan jalansijan, — hymyili Berthar, — ja muutaman vuoden kuluttua käy mahtavallekin kuninkaalle vaikeaksi hävittää meidän uutta kotiamme. Tuolla, kuninkaani, näet oman kartanosi sijan.