Metsää kasvavasta vuoriharjanteesta pistäytyi Idispuron varrella olevaan laaksoon jyrkkä vuorenkukkula, joka notkolla oli eroitettu sen takapuolella olevasta harjanteesta. Kukkula kohousi mahtavana vihriän laakson yli; laellansa oli sillä vanhoja tammipuita ainoana koristuksena. Sillä vuoren kupeilta oli puut hakattu maahan ja ladottu päällättäin yli vuoren puolen korkeuden, joten ne kivien ja mullan kanssa olivat vankkana varustuksena, ja tämän edustalle oli kaivettu vallihauta, joka oli niin etäällä kukkulasta, ett'ei sinne ennättäneet mitkään heittoaseet. Vanhus oli viisaasti käyttänyt hyväksensä vesi-ojia ja pieniä solateitä, saadaksensa varmoja polkuja kukkulalta ympärysmuurille, joten piiritetyt sodan aikana voivat mennä ylös ja tulla ales vihollisen aseiden tapaamatta heitä alhaaltapäin; mutta tuon linnoituksella varustetun vierun oli hän tehnyt niin jyrkäksi, että kivillä ja heittokeihäillä oli vapaa tie ales ylimmäiseltä kukkulalta. Siellä, missä kukkula yhtyi vuoriharjanteesen, oli hauta syvempi ja muuri korkeampi. Tällä puolen pulppuili runsas vesilähde erään kalliolohkareen alta ulommaisen muurin sisäpuolella eikä erittäin kaukana vuoren kukkulasta. Siihen olivat hakkuumiehet jättäneet puut seisomaan, että lähteelle vievällä tiellä olisi siimestä ja suojaa. Myöskin oltiin tasoitettu kukkulan laki ja sen reunalle rakennettu toinen muuri kivistä ja puunrungoista. Tämä ympäröi tammipuita ja alan, joka oli kylläksi avara hätätilassa suomaan tilaa siirtolaisten karjalle, vaimoille ja lapsille. Siellä, missä ratsumiehille raivattu jyrkkä tie johti laaksosta ympärysmuurin läpi linnaan, sulki sisäänpääsöä portti ja vartijata varten rakennettu, puinen torni. Kukkulan korkeimmalla paikalla, puiden keskellä, salvoivat Ingon miehet kuninkaan salia suurista hirsistä; lähellä olevat, maahan lyödyt palikat osoittivat niitä paikkoja, joihin oli aikomus rakentaa asumuksia miehille, suojia hevoisille ja sarvikarjalle sekä varastohuoneita. Mutta ett'ei kuningas olisi huoneetta, sillä aikaa, kun rakentaminen kesti, oli hänelle valmistettu asumus korkeimman tammen latvaan. Sen vahvojen oksien väliin olivat miehet sovittaneet vaakasuorassa olevia salkoja ja näiden yli olivat he naulanneet palkkeja, karsineet pois sisimmäiset tammenoksat, tahi taivuttaneet ne ulospäin, ja ympäröineet tuon lehtimajassa olevan aukon laudoilla siten, että kaksi huonekerrosta oli päällättäin tammen latvassa. Kaidat portaat johtivat sinne ylös pitkin tammenrunkoa, ja kumpikin noista pienistä huoneista oli alhaaltapäin suljettu laattialuukulla.

Riemulla katseli Ingo tehtyä työtä. Vieläkin suuremmalla riemulla vei häntä tuo vanha rakennusmestari paikasta paikkaan: — Maanpakolaisina tulimme me kuin linnut tähän maahan, — lausui hän nauraen, — ja lintujen joukossa pitää teidän, kuninkaani, asua, kunnes liesi ja sali ovat valmiina. Ja katso, tuolla alahalla, onnen jumalattaren purolla, tekevät jo thüringiläiset nuorukaiset vankkurilinnoitusta sille paikalle, jolle he tulevat rakentamaan kylänsä. Minä lähetin sinun kamaripalvelijasi, Wolf'in, heidän luoksensa, sillä hän on tottunut heidän tapoihinsa. Katsopas alemmaksi laaksoon, siellä on oivallinen laiduin karjalaumoille, ja sen takana olevassa metsässä liikkuu hirvi, ja villihärkä ammuu. Mutta kaukana eteläänpäin, missä Idispuro juoksee Main-virtaan, näet sinä Burgundein synkät metsät ja kukkulat, joille he ovat rakentaneet rajalinnansa.

Häkki on valmis, — vastasi Ingo, ojentaen kätensä tuolle uskolliselle sotilaalle, — mutta metsälintu, jonka minä aioin siihen sulkea, kujertelee vielä vuorien tuolla puolla. Tärkein on vielä tekemättä. Ilottomana minä kuljeskelen, ja pelko erään toisen kohtalosta ei salli minun vapaasti henkiä.

— Kuultele siis minun terveisiäni. Tämän lähetti Beron tytär ruhtinaanlinnasta, — lausui Berthar, ja veti esiin nauhan, johon oli pujoteltu pähkinöitä. — Huomaa kuningas, kuinka älykkäästi se nuori neiti on merkinnyt ajan, jonka sinun vielä tulee odottaa. Ensimäinen pähkinä, joka on puoleksi valkoinen, puoleksi musta, tarkoittaa päiväntasauksen aikaa ja jokainen noista muista seuraavia päiviä; joka seitsemänteen on hän piirtänyt kuun kääntymisen merkin ja viimeinen pähkinä on musta, ja siihen on pistetty rautainen neula; se merkitsee, luullakseni, sitä päivää, joka on määrätty hääpäiväksi. Laske nyt, herra! Lyhyt on aika, joka sinulle enään annetaan, sillä kuu on jo kääntynyt tuon viimeisen kerran.

Silloin lausui Ingo: — Valitse minulle, isä, toveria uhkarohkeaan työhön, ja varusta meidän synnyinseutumme tavan mukaan sotilaita ja hevoisia salaiseen retkeen. Mutta rukoile sinä meidän kanssamme öisiltä hengiltä myrskyä ja pimeyttä.

* * * * *

Synkkiä pilviä ajelehteli metsämajain yli, varjot laajenivat ja pienenivät vuorotellen, milloin kulki kuun ohitse ihmispään varjo, milloin ikäänkuin hevoisen kullaltahohtava kavio. Sakea sumu laskeusi ales vuorien kukkuloilta, harmaana kiemuroi se kumpujen ympärillä, valui ales laaksoihin ja peitti synkkään vaippaan kaikki, joka oli maanpintaa ylempänä, kalliot ja lehdot sekä liikkeellä olevat ihmiset. Myrsky vinkui vuoristossa kau'an kajahtelevia valitusääniänsä ja tuiverteli puiden latvoja, että nämät taivuttivat oksansa syvään ales laaksoon; silloin tällöin kuului metsässä kova jysähdys; ikivanhoja, onteloksi lahonneita hirsiä kaatueli kumoon, puu putosi toisensa päälle ja lingoitti kaatuessaan ryskävän vastaanottajansa syvään ales ahtaaseen laaksoon. Kovasti kirkuen lensivät korpit erillensä ja pakenivat erääseen vuoren onkaloon, jossa pitelivät itseänsä kiinni nokallaan ja kynsillään. Mutta tuolla alhaalla kohisi puro vihaisissa, vaahtoavissa laineissa; se paisui puiden yli, jotka tukkivat siltä tien, ja nousi kalliolta kalliolle; puiden oksat ja rungot kiersivät ympäri huimissa pyörteissä, ja hyrsky kohosi ylös vuorien rinteelle.

Vuorijonon yli häämöitti heikko valo; kentiesi tuli se maasta, kentiesi myöskin taivaan pilvistä; epäselvään saattoi nähdä vuorien kohoavan laakson pimeästä yöstä. Äkkiä leimahti salama. Ja hirveämpänä kuin metsän kohina ja puiden ryske jylisi ukkosen jumalan mahtava ääni.

Ingo seisoi puron jyrkällä äyräällä; kädellään pidätteli hän itseänsä kiinni eräästä puunjuuresta, joka pisti ulos maasta ja kunnioituksella kumarsi hän päänsä salamalle ja ukkosenjyrinällä: — Niistä öisistä jumaluusvoimista, joita minä olen huutanut avukseni, lähestyt sinäkin, — jupisi hän; — mahtava hallitsija, minkä viestin tuo rukoilevalle miehelle se taivaallinen tuli, jossa sinä liikut? Kutsutko minua pois ihmisten ilmoilta valoisiin saleihin, ja tulenko minä murtumaan kuin puiden latvat myrskyssä, vai suotko minun puusta putoavan hedelmän kaltaisena viipyä niissä laaksoissa, joissa ihmiset majaelevat? Jos sinulla on antaa merkki minulle, niin salli minun huomata, tuleeko se työ, jonka minä aion tehdä, onnistumaan. — Silloin iski salama pilvestä hänen allansa olevaan kallioon, ja kalliosta leimahti sininen valo salamaa vastaan, ukkonen jyrisi, kallionlohkare irtautui, ja vieri, hyppien penkereeltä penkereelle, ales laaksoon päin; yhä rajummaksi tuli sen vauhti, se mursi itsensä metsän läpi ja musersi kallion, kunnes se vieri puroon, että vaahto pirskui korkealle taivasta kohti. Mutta salaman ja jyrinän jälkeen syntyi hiljaisuus, ja kaukaa kuului huutavien ihmisten ääniä. Silloin lausui Ingo hurjalla riemulla: — Minä kuulen sulhaispoikien äänet, he kutsuvat minua häihin; siunaa meidän hankettamme, sinä mahtava hallitsija, — ja heiluttaen miekkaansa juoksi hän ukkoisen pilvien ja yön pimeyden läpi ales laaksoon. Kuu oli kadonnut vuorien taakse, synkkä yö peitti metsämajat, myrskyn jättiläiset liikkuivat pauhinalla ruhtinaan kartanossa olevien asumusten ympärillä, ne ropisuttivat hyistä sadetta kattoihin, viskelivät pois palkit salin harjalta ja jytisyttivät vinkuen suljettuja portteja. Ne miehistä, jotka valvoivat näiden öisten henkien hirveässä temmelyksessä, peittivät vapisten päänsä patjoihin; vahtikoiratkin makaisivat vinkuen kojuissansa ja portaiden alla. Naisten huoneessa liehui lampun liekki kovassa ilmavedossa, joka tunki sisään ovista ja seinistä. Irmgard istui vuoteellansa, laattialla hänen edessänsä oli Frida polvillansa, joka oli kietonut käsivartensa leikkisiskonsa vyötäisille ja peljästyneenä kuulteli öisten henkien ulvontaa.

— Myrskyn impi kulkee kartanon ylitse jättiläisten ahdistamana, — valitti Irmgard; — ken rohkenee iskeä miekkansa tuuliaispäähän, hänen sanotaan haavoittavan tuota pakenevaa impeä. Minuakin on isäni miekallansa uhannut sentähden, että minä polvillani rukoilin häntä säästämään minua huomenna antamasta lupaustani tuolle pahalle miehelle. Mieluummin tahdon minä kulkea kuin jättiläisten morsian, ennenkuin lausua nuot pyhät sanat tuolle ilkiölle.