— Älä puhu niin hirveitä, — rukoili Frida, — ett'eivät nuot kuolemattomat tuolla ulkona sinua kuulisi ja muistuttaisi sinulle sanojasi. — Ja taaskin nosti hän päänsä sekä kuulteli.
— Kau'an ei kestänyt se autuus, jonka jumalat soivat minulle, kun hän tuli meidän taloomme, — alkoi Irmgard taaskin lausua. — Silloin olin minä huoletoin satakielen laulellessa minulle riemulaulujansa, ja mustain marjain riippuessa hedelmäpuissa; ylpeänä tunsin minä ikäänkuin lentäväni höyhenpuvussa maan yli, kun hän puhutteli minua. Nyt istun yksinäni ja tuijottelen ulos pimeyteen. Minun täytyy vihata itseäni, — kujerteli hän, — kun valitan omaa hätääni. Ingo, lemmittyni, katkera on se suru, jota tunnen itseni suhteen, mutta suurempi on huoleni sinun kohtalostasi, sillä sinä siirryit pois öisen tuulen kanssa, eikä kukaan tuo minulle viestiä sinulta, enkä tiedä, vieläkö sinä muistelet minua, vai joko olet minut unohtanut, ja josko sinä vielä elät kaukana täältä, murheessa kuten minäkin, vai joko minä peitän sinun purppurakankaasi maisen turpeen alle. Hän hypähti seisovallensa lausuen: — Sydämessäni kätken niinä sinun salaisuutesi, sidottuna olen sinun elämääsi ja elää täytyy minun, kunnes saan tietää, missä minun kuninkaani pää lepää. Katsopas, joko aamu, jota minä pelkään, valkenee, — huudahti hän tytölle. Frida riensi akkunaan ja väisti hiukan syrjään akutinta, vinkuen tunki eräs tuulenpuuska sisään, ruiskahutti sadevettä huoneesen ja kosketteli naisten poskia kylmällä hengähdyksellään. — En näe vielä sarastusta taivaalla enkä kuule muuta ääntä kuin pauhun ilmassa, — vastasi Frida ja sulki taaskin akkunan aukon luukulla ja peitteellä.
— Kiitoksia, — lausui Irmgard, — vielä on aikaa iloita. Mutta kun aamu tulee, silloin kokoontuu häävieraat; juhlapuvuissansa saapuvat he ja tekevät piirin; he vetävät neitsyen sen sisään, lukevat hänen edellänsä sanat ja ivaavat häntä kysymyksellä, tahtooko hän antaa lupauksensa. En, — huutaa hän. — Silloin näen minä kauhistuneita kasvoja ja yhdet, jotka ovat mustanpuhuvat vihasta. Tämä tempaa miekkansa, Lävistä minut! — Ja peittäen kasvonsa käsillään, valitti hän: — Isä-parkani, sinäkin tulet kärsimään lapsesi kadottamisesta. Sillä minä, lähden pois kolkoille poluille, kuljen autioita aroja ja kahlaan hyisiä virtoja; ääntä ei kuulu matkalla, ja kylmä on yö mennessä manalan majoille, ja ympärilläni liikkuvat äänetöinnä nuot mustat haahmut.
Ovi narisi ja aukeni; eräs haahmu astui sisään, ja hänen jäljestänsä toinen sekä lopulta kokonainen joukko, jättiläisen tapaisilla jäsenillä, mustilla päillä ja mustissa puvuissa. Kauhistus valtasi naiset, nähdessänsä nuot öiset kummitukset. Mutta noiden vaitonaisten ja hiljaa liikkuvien peikkojen joukosta, juoksi yksi esiin. Ainoastansa yksi ääni — oliko se kirkahdus, vai oliko se huokaus? — kuului Irmgardin huulilta; sitten heitettiin musta huntu hänen päänsä yli, hän nostettiin ylös jättiläisvoimalla ja kannettiin ulos myrskyiseen yöhön. Hänen takanansa heitti toinen yökulkijoista peitteen Fridan pään yli ja tahtoi nostaa häntä koholle, mutta hän taisteli ankarasti vastaan ja huudahti huolimatta kauhistuksestansa: — Vapaaehtoisesti tahdon minä käydä omilla jaloillani öisien peikkojenkin joukossa; karhunnahkaisen päähineen alta näen punertavan hivuskiemuran, jonka kyllä tunnen. — Seuraavassa silmänräpäyksessä oli huone tyhjä, ovi suljettiin ulkoapäin, ja nuot öiset vieraat juoksivat aukealle kentälle erään suuren aukon kautta, jonka he olivat tehneet kartanon muuriin. Myrskyssä ja sateessa korskuivat tuliset ratsut ja ratsastajat laukkasi eteenpäin. Ja taaskin kirkuivat myrskyn henget vihlovia kostonhuutoja ja vuodattivat pilvistä vettä sen kartanon katolle, josta ruhtinaan lapsi oli kadonnut.
Ehtoon tultua seuraavana päivänä oli myrsky vaijennut, ja aurinko kultaili punertavalla iltaruskollansa Idis-linnan tammipuita. Silloin laukkasi ratsastajajoukko ylös linnan muuria kohti synkästä metsästä, joka yleni linnoituksen takana. Berthar, joka itse oli vahtina tornissa, riensi portille ja huusi ojennetuin käsivarsin tulijoille tervehdyksensä. Hevoiset nelistivät pihaan, kaksi huntuun peitettyä naista nostettiin ales ratsuilta, Ingo irroitti ensimäisen yllä olevan hunnun, ja auringonsäteet valaisivat Irmgardin kasvoja. Vandalit laskivat polvillensa hänen eteensä, tarttuivat hänen käteensä ja hameensa liepeesen sekä huusivat kuningattarellensa raikuvat tervetuliaiset. Mutta Berthar lähestyi kunnioituksella liikkumatointa Irmgardia, tarttui hänen käteensä ja lausui: — Sulkekaat piiri, soturit, ja rukoilkaat korkeita jumalia siunaamaan kuningasparin avioliittoa. — Ja hän teki avioliiton pyhät kysymykset Ingolle, Ingbertin pojalle, Vandalein kuninkaalle. Sitte kääntyi vanhus, joka tässä, oli isän sijassa, neitsyen puoleen samalla kysymyksellä. Silloin aukeni hänen suunsa ensi kerran tuon kauhean yön jälkeen, mutta nuot värisevät sanat olivat: — Niin, minä tahdon. — Ja Vandalin morsian peitti kasvonsa lemmikkinsä rintaa vastaan.
Tammien alla valmistettiin hää-ateria, miehet kantoivat esille puupöytiä ja asettivat niitä jaluksille, joita he olivat yhteenliittäneet. He olivat myöskin ennakolta veistelleet kunnia-istuimen hallitsijalle ja hallitsijattarelle ja varustaneet sen nojapuilla käsiä varten. — Tyydy tänään, jalo kuningatar, miestesi halpaan tervetuliais-ateriaan. Puulautasia tarjoamme me sinulle hopeaisten sijasta ja lähde-veden sekä talonpoikain valmistaman siman kanssa metsistäsi pyydystetyn villisian lihaa. Ole armollinen ja lempeä kansallesi!
Ja iltaisella sanoi Berthar tammen luona Ingolle: — Pitkässä iässäni olen minä usein ollut iloinen mielessäni, vaikka olenkin vaan kuljeskeleva urho; mutta iloisempana kuin tähän asti seison minä tänään kuninkaani edessä. Sillä se pesä, jonka me ikäänkuin haukat olemme rakentaneet tälle kallioille, näyttää minusta olevan hyvin tehty työ sinulle ja eräälle toisellekin. Ja siman vilkastuttamana tekee minun mieleni kehumaan sitä työtä, ja noita hyviä linnoituksia, syviä vallihautoja sekä miesten ahkeria käsiä. Monenlaisia ihmis-askareita olen minä toimitellut ja useimmin olen minä ollut särkemässä kuin rakentamassa, mutta parhaimpana työnä sotaleikin rinnalla pidän minä kirvestyötä, joka luo kodin erämaahankin. Lepää, kuninkaani, häävuoteellasi; ensimäisen kerran sitten lapsuutesi, nukut sinä nyt herrana omalla tiluksellasi ja lasket käsivartesi kuningattaren kaulalle. Lepää rauhassa, sillä sinun miehesi valvovat kunnioituksella kuninkaansa vihriäisen morsiushuoneen ympärillä. Onnellinen oli päivä, onnelliseksi tulkoon yö, ja ennustakoon teidän tulonne tähän taloon autuutta teidän elämällenne!
10.
Lähteen luona.
Yhden kerran oli kesä pukenut Idis-linnan tammet viimaiseen verhoon ja yhden kerran oli talvi karistanut pois niiden oksien lehvät, mutta kirkkaana paloi koko vuoden ympäri valkea uuden, puiden varjossa olevan talon liedessä Nyt oli taaskin suvi ja herttainen aika; pitkässä jonossa kulkivat pienet, valkoiset pilvet taivahalla, ja lehtometsää kasvavan kukkulan juurella kuljeskeli rauhallisesti lammas- ja lehmälaumoja. Tammien välistä kohousi suuri puurakennus, kuninkaansali. Portaita ylös nouseva tuli oven kautta avaraan saliin; perällä näki hän pyhänä pidetyn lieden, katossa vankat orret, sivuilla kohopermannon ja sen takana perheen isännän ja emännän huoneesen johtavat ovet. Ulkona pihalla oli miesten matala makuuhuone ja tallit sekä varasto-aitat linnoituksen suojassa.