Tammen alla, johon lehtimaja oli rakennettu, istui Irmgard ja katseli täynänsä iloa eteensä, sillä maassa makasi hänen pieni poikansa isänsä kilvellä, ja Frida tuuti häntä. Pojut tapaili pienillä kätösillänsä erästä mehiläistä, joka surisi hänen edessänsä. — Mene pois, hunajan kantaja, — lausui Irmgard, hätistellen pois mehiläistä, — äläkä tee tuolle pienoiselle urholle mitään pahaa, eihän se vielä tiedä sinulla olevan asetta turkissasi. Lennä toveriesi luokse ja ole ahkera valmistamaan makeata hunajaa, että minun pojuni talven tultua saisi iloita sinun ahkeruudestasi. Sillä hän on nuori linnan isäntä, ja me otamme hänelle kymmenykset kaikesta, mitä aavassa metsässä on saatavana. Katso, Frida, kuinka hän puristaa nyrkkiänsä ja kuinka julmasti hän katselee; hänestä tulee aikaa myöten soturi, jota miehet pelkäävät. Tuolla tulee isänsäkin hänen luoksensa metsästyssaaliinensa, — huudahti hän iloisesti, otti poikasen kilveltä ja nosti hänet korkealle ilmaan, sill'aikaa kuin Ingo lähestyi sarvesta tehdyllä jousella, keihäällä ja metsäkauris olallansa. Ruhtinas kumartui ales, silitteli tervehdykseksi puolisonsa kähäriä ja laski sitten saaliinsa puun juurelle. — Tämä nopsajalka tuli minun vastaani tiellä, mennessäni vuorten yli Burgundein aineelle. Se on hyvinkin lähellä, ja sinne pääsee hevoisen tarvitsematta tehdä montakaan hyppäystä, — lisäsi hän nauraen. — Kaksi härkää varastettiin Marvingeilta viime yönä tarhasta, me seurasimme niiden jälkiä, ne johtivat rajan yli ja meidän lähettiläämme menevät eteläänpäin vaatimaan takasin varastettua. Minä pelkään kuitenkin sen olevan turhaa, sillä sielläpäin asuva rajakansa on vääryydenpuoltaja, emmekä me voi muulla tavalla saada takasin omaisuuttamme, kuin että me vuorostamme teemme hyökkäyksen heidän maallansa oleviin karjalaumoihin. Kehno sankarityö sellainen yöllinen retki on, ja me olemme hiirtä vaanivan kissan kaltaiset; mutta suuttuneet talonpojat vaativat sitä, eikä päämies rohkene kieltää.
— Sentähden oletkin sinä suuressa arvossapidetty maamme miesten kesken, ja sinun puolisosikin iloitsee siitä kunniasta, jota he hänelle osoittavat, — lohdutti häntä Irmgard.
— Hyvä puoliso minulla on, joka on iloissaan minun tähteni, — vastasi Ingo. Kuitenkin pelkään hänen nyt enään harvoin saavan kuulla runoilijan ylistävän miehensä urhotöitä. Viime yönä uneksin minä, että meidän vuoteemme yli riippuvat aseet helisi, ja noustuani ylös, näin minä miekkani hyppivän huotrassansa. Tiedätkö, mitä se uni merkitsee, sinä, joka osaat merkkejä selittää?
— Se merkitsee, että minun kuninkaan haluaa lähteä, — vastasi Irmgard vakaisesti, — pois lapsensa ja sen äidin luota. Ahdas on piha ja maineetoin sinun olosi metsässä. Kylläpä näen välistä varjon otsallasi ja kuulen sotaisia sanoja huuliltasi, kun nukkuessasi sinua katselen.
— Sellainen on miehen luonto, kuten tiedät, — vastasi Ingo, — että hän kotona ollessansa haluaa sotaretkelle ja kotiin palatessaan sodan lakattua puolisonsa syliin. Mahdollista on, että minun miekkani tanssi ennustaa meille ottelua Burgundein kanssa, sillä meidän välillämme on ankarat riidat, ja Gundomar alkaa käydä nurjamielikseksi. Katsopas tuonne, kun ukkokin on ruvennut salvumieheksi, — hän osoitti Bertharia, joka kävi pihan poikki, kirves ja suuri nahkalaukku olallansa.
— Vipusilta on jotenkin joutunut epäkuntoon, — selitti urho ja lähestyi tervehtien, — ja meillä on harvalukuisia käsivarsia työhön. Sinun miehesi, kuningas, valmistavat talonpoikain kanssa sydänsuven juhlaa ja latovat puu-rovioita ilovalkeiksi.
— Mutta sinä valvot meidän kaikkein edestä, — lausui Irmgard.
— Varovaisuus on tarpeen vartijalle, joka vartioitsee aarretta, — vastasi Berthar, kumartaen päänsä Irmgard'ille ja lisäsi vakavasti: — Pohjoiseen päin on tämän salin päätökatto ja vuoristossa nousee myrskyilma. Pohjoiseen katselen minä usein silloinkin, kun päivä on helteinen kuten tänään. Suo minulle anteeksi, kuningatar, että minä herätän sinun uinuvan murheesi. Niin kau'an kuin minun vanha Isanbart-ystäväni vielä oli hengissä, hääti hän hyväntahtoisesti vuorten tuolla puolen elähytettyjä koston aikeita, sillä Answald-ruhtinas kuulteli hänen sanojansa. Mutta sitten kun hänen hautakumpunsa valmistettiin, kuultelee ruhtinas ainoastansa meidän vihamiehiämme. En minä vielä pelkää kansan nostavan sotaa, vaan salaista kostoretkeä vuorten tuolta puolelta. Minä en näe mielihyvällä, että te, kuningatar, käyskentelette yksinänne laaksossa.
— Pitäisikö minun elää vankina, isä? — kysyi Irmgard surullisesti.
— Suo ainoastansa lähimmäksi ajaksi meidän levottomuutemme anteeksi. Moni haava menee umpeen jälleen; Theodulf'inkin on jo parantunut, ja hän astuskelee nyt, kuten olen kuullut kerrottavan, ylpeänä kuninkaan hovissa.