Meluavia ääniä kuului linnoituksen puolelta, kun tornin vartija puhalsi torveensa ja antoi toitahduksensa perästä tulla aivan liikoja, iloisia säveleitä. Irmgard naurahti. — Siellä on joku ystävä, — lausui Ingo, — ja vartija tahtoo osoittaa hänelle, kunnioitusta. — Volkmar, — huudahti Irmgard rientäen runoilijaa vastaan, joka rivakkaasti astui pihaan. Mutta hän pysähtyi, nähdessänsä matkamiehen vakaiset kasvot. — Synnyinseudultani sinä tulet, mutta minä huomaan, ett'et sinä tuo meille ystävällisiä terveisiä.
— Kuninkaan linnasta minä tulen, — lausui Volkmar, ja hänen huulensa värisivät liikutuksesta kumartaessaan ruhtinattarelle ja päämiehelle, — ja ainoastansa vähän aikaa viivyin minä metsämajoissa. Answald-ruhtinas antoi satuloida hevoisensa, ratsastaakseen kuninkaan linnaan, ruhtinatar istui palvelijattariensa joukossa, pihassa oli kaikki hiljaista, eikä kukaan kysynyt, mihin minä olin matkalla. Irmgard kääntyi pois, mutta seuraavana silmänräpäyksenä tarttui hän puolisonsa käteen ja katsoi häneen lempeästi.
Kuninkaan lähettiläänä sinä tulet, — lausui Ingo, — minä toivon hänen antaneen sinulle rauhallisen asian toimeksesi.
— Suljettu on kuninkaan suu, — vastasi Volkmar, — hänen murheensa valta-istuimestaan ja aarrekammiostaan ovat loppuneet; hän löydettiin kuolleena vuoteellansa, sittekun hän edellisenä iltana oli iloisesti juonut urhojensa kanssa. Rovio tehtiin, ja liekit leimusivat hänen ruumiinsa ympärillä.
— Hän oli mahtava herra ja urhollinen soturi; paremman lopun olisin hänelle suonut kuin kuolemisen juopuneiden henkivartijainsa joukossa, — lausui Ingo, kovin liikutettuna. Kuinka hän lienee käyttäytynytkin muita kohtaan äreässä epäluuloisuudessansa, mutta minua on hän auttanut onneeni ja kokonaisen vuoden on hän estänyt vihollisiani karkaamasta päälleni.
— Aarrekammion avainta säilyttää nyt kuningatar pojallensa, — jatkoi runoilija, hän hallitsee pontevuudella kuninkaan linnassa ja lähettää miehiänsä retkeilemään sisämaahan. Jalosukuisia ratsastaa kilvassa hänen hoviinsa voittamaan hänen suosionsa; ei kukaan uskalla nousta hänen valtaansa vastaan. Jo arvelee moni kuningas-vainajan puristetun nyrkin tuntuneen vähemmin raskaalta kuin Gisela-rouvan valkoiset sormet. Tätä en ilmoita sinulle, ruhtinas, kenenkään lähettämänä; harkitse itse, voiko se ennusta turmiota sinulle.
— Samalla synkällä vakavuudella kerrot sinä sekä surulliset että iloiset sanomat, — vastasi Ingo hymyillen. — Kuningas pidätti itsensä minua vahingoittamasta, mutta kuningattaren tiedän minä olevan lempeän ja jalomielisen. Nyt vasta voin huolettomalla rinnalla ylistää onneani, mikäli se riippuu naapurieni tahdosta.
— Epävakainen on vallanhimoisen naisen suosio, — lausui runoilija.
— Minä olin uskollinen rajavahti kuningasvainajalle, miksi en olisi samoin hänen pojallensakin? Ja niin kau'an kuin Gisela-rouva hallitsee Thüringiläisiä, odotan itselleni hyvää siltä taholta. Olitko sinä kuningattaren puheella?
— Kuningattaren silmäys muuttui teräväksi ja vihaiseksi, huomatessansa minut väkijoukossa.